Näennäiselämää

Istun tässä miettien, pitäisikö ajaa kaupoille ostamaan näennäiskirjallisuutta. Mielessä olisivat Viinasen ja Tuomiojan niteet 20 vuoden takaisista tapahtumista. Satuinkin juuri lukemaan omasta henkisestä Estoniastani tasan kahdenkymmenen vuoden takaa. Kirjoitukseni nimi oli ”Marja K:n muisto”. Jos ministereiden merkinnät ovat samanlaisia, niitä kirjoja ei kannattaisi ostaa.

Eilen käytin Äitiä hammaslääkärissä. Hän ei aivan suoraan myöntänyt olevansa kiinnostunut Juicen elämäkerrasta, mutta Mielensäpahoittajan uusimman niteen hän lukisi. Sen nimi on Iloisia aikoja. Minun ei oikein tekisi mieli lukea sitä. Niistä aikaisemmista en ensin pitänyt luettuani juttuja ensin sanomalehdestä ja kuultuani niitä radiosta. Tuntui ettei lahjakas herra Kyrö ole hänkään ratkaissut katkoproosan ongelmaa. Vitsi äkkipäisestä marisijasta on hyvä ja vähän vihlaiseva, mutta minun suussani se väljähtyi toistelusta kuin kasvissyöjän ruokapala kaksikymmentä kertaa pureksittuna.

Suosion aallon noustua luin noita tarinoita uudestaan ja muutin mieleni. Erinomaisen ”B. Kiven” estämättä Kyrö on selvästi epäonnistunut parilla romaanillaan. Ehkä tämä sarjakuvamainen muoto on sittenkin hyvä. ”Kuis sitt’”. kysyy turkulainen junamatkustaja Meren ”Manillaköydessä” ja kiteyttää näin kaiken kertomakirjallisuuden periaatteen, joka on omaksuttu suoraan takkavalkean ja leiritulen taikapiiristä suullisen tarinoinnin tavoista. Ei ole syytä epäillä, etteikö tuollainen tarinointi olisi ollut tapana Lahden Ristolassa, joka saattaa olla Suomen vanhin (jääkauden jälkeinen) ihmisen asuinpaikka, vähän yli kymmenen tuhatta vuotta vanha.

Kuulija haluaa kuulla lisää. Taiteilijan ammattitaidon ydin ja kirjallisuuden todellinen tarkoitus on keino välttyä saamasta turpaansa, tai pahempaa. Moni on pystynyt pitämään puhetta yllä, kun paha mies jo kääri hihaansa ja etsii nyrkkirautaansa. Itämainen sadunkertoja osaa vanhan Bagdadin tungoksessa puhua niin että hankalakin ohikulkija hidastaa ja lopulta tipauttaa kertojalle kuparilantin.

Lavakoomikon ja romaanikirjailijan epäonnistuminen käy selväksi ensimmäisen 10 sekunnin aikana. Kirjakauppa, johon ehkä en sitten tänään viitsi ängetä, on hyvä harjoitussali. Muistan epäonnistumisiani vuosien, eräitä vuosikymmenien ajan. Kirjoja katsellaan ja lehteillään. Tarkoitus on kuin koiralla, saada vihi, ja tehdä se aikaa tuhlaamatta. Tässä on tietenkin puhe verkkokaupan ongelmasta ja myös eilen mainitusta kritiikin kirjoittamisesta.

Esittelyjen, arviointien ja arvostelujen kirjoittamisessa suurin hyve on vilpillisyys.

Noissa yhteyksissä, ja samoin elämässä yleensä, on viisasta kavahtaa oikeuden miehiä ja naisia. ”Haluan vain oikeudenmukaisuutta…” Itse en jää paikalle kuuntelemaan enempää. Neuvoisin toisiakin lähtemään liukkaasti. Tuo lause sisältää myös väitteen, että sanoja tietää, mikä on oikeudenmukaista, ja osaa tunnistaa sen. Tuota käsityskantaa puoltavat tällä hetkellä ponnekkaimmin eräät fundamentalistisissit. Siinä länsimaisessa perinteessä, jota on joskus nimitetty ”humanismiksi” luultavasti kantasanasta ’humus’ (lat., ’multa’), peruslause on ”en tiedä”. Sen jatkolause onkin uskonnollinen. Suuri tohtori M. Luther ilmaisi sen yhdellä sanalla, ”trotz”. Suomen ”silti” ei ole riittävän hyvä käännös. Pitäisi olla ”siitä huolimatta että”. En tiedä. Silti… Ilmaisun nerokkuus on toinen merkitys, substantiivi joka kuultaa läpi kuin kahvi riisiposliinisessa kupissa: uhma.

Jos arvostelun laatimiseen menee noin kymmenen sekuntia, sen peruminen ottaa kymmenen vuotta. Eräitä asioita – Lapin antologiaa – puuhatessani halusin hyvän kotiaineen tavoin alkuun lyhyen kirjoituksen ”mitä Lappi on”, ja järkeilin, millainen tuon kirjoituksen pitäisi olla. En tiennyt sellaista artikkelia. Se löytyi sitten. Kirja oli eräs kaupassa kalleimpia hyllyssäni. Onneksi en ollut kymmenen vuotta sitten maksanut sitä itse. Cambridgen sarjaa, joka on sikamaista kyllä hinnoiteltu ajatellen yliopistoja ja vastaavia, joilla muka on varaa maksaakin.

En mene tässä Lappiin kuten en tänään Helsinkiinkään. Yhteenveto viimeisimmän jääkauden jälkeen täällä paljastuneesta kallioperästä, maaperästä ja sen muutoksista sekä vähemmän merkityksellisesti ilmaston muutoksista löytyi. Olen nukkunut nenä muutaman kymmenen sentin päässä tuosta kirjasta kaikki nämä vuodet annettuani sille mielessäni murskaavimman mahdollisen arvostelun: mielenkiintoista – tähän täytyy paneutua.

Tuo kritiikki on niin paha, koska ainakin minulla asia jää aina siihen. Hyvän arvostelijan tehtävä olisi sytyttää lukijassa se pieni kipinä, joka sai hänet – rahapalkkion ohella – ponnistelemaan tekstin läpi kannesta toiseen kanteen. Olen lueskellut uudet Kanavan ja Tieteessä tapahtuu. Arvosteluissa ja katsauksissa enimmäkseen ei sanota yhtään mitään. Niistä enimmäkseen käy ilmi, että kirjoittaja on mielestään merkittävämpi tekijä kuin esittelyn kohde, mutta keinoja tuonkaan arvion punnitsemiseen ei anneta.  Olen samaa mieltä kuin eilen jo kommentin lähettänyt. Kritiikin tila muuttui julkaisualustojen puuttuessa katastrofaaliseksi, kun Internet tuli. Onko asioilla yhteyttä, sitä en tiedä.