Limen

Limen on kynnys. Eräkirjallisuus on tuntunut vanhastaan tympäisevältä. Katselen vihamielisesti myös A.E. Järvisen lukuisia kirjoja; ne ovat isäni hyllystä. Olen herra paratkoon niitäkin lukenut. Ymmärrän hyvin, että metsästys ja kalastus olivat lähinnä verukkeita mennä metsään. Ellei syy ole nälkä, kuten Järvisellä ei ollut, limen on lähin metsänreuna tai järvenranta.

Pelkään että kännykät ovat tuhonneet tämän. Kynnyselämys näyttäisi edellyttävän tavoittamattomiin laittautumista. Metsojen ja lohikalojen suuri merkitys oli sosiaalinen hyväksyminen. Jos rouva kertoi kotona, että isäntä on metsällä tai kalassa, ei siihen ollut ulosottomiehelläkään paljon sanomista. Kysyjästä riippuen rouva osasi otatella, että saattaa se siellä metsäsaunalla tai kalamajassa viivähtää useammankin yön yli.

Eilen katselin Walleniuksen Lappi-tarinoita. Luulen että hänenkin aidosti fasistinen mielenrakenteensa on osittain Jack Londonista lähtöisin. Suomen erämaihin liittyy kaksi perinnettä, molemmat liminaalisia. Se toinen on Thoreaun – Emersonin linja, jossa voi olla tietoinen muistuma ”Kristityn vaelluksesta” ja pyhiinvaelluksista laajemmin. Itse ajatus tallustelemisesta teiden ulkopuolella on puhtainta romantiikkaa ja siis 1800-lukua.

Wallenius jaksaa tuskin kahvit keittää ennen kuin jälleen kerran toistelee, että siinä ympärillä, esimerkiksi siis Saariselän – Petsamon Lapissa, raivoaa olemassaolon taistelu, jossa vain vahvin säilyy. Ennen sotia etenkin kolttasaamelaisiin kohdistunut rasismi tuntuu nyt lukien hätkähdyttävältä.

Ellei joku toinen tee sitä, yritän joskus kirjoittaa tekstin ”sosiaalidarwinismi Suomessa”. Tuo ajattelutapa raivosi viisikymmentä tai sata vuotta. Väärin ymmärretty evoluutio siirrettiin kansakuntiin, ja niinpä ”tiedettiin”, että luonnon vääjäämättömän lain voimasta 500 miljoonan vuoden kehityksen tulos on englantilainen / amerikkalainen valkoihoinen mies, protestantti. Ranskalaiset olivat aina tienneet olevansa muuten vain parempia kuin kukaan muu, ja saksalaiset saivat kimmokkeen englantilaisilta.

Kirjoja järjestellessäni hätkähdin pahan kerran ymmärrettyäni, että se luonnonsuojelu, jonka kyljestä kasvoi nopeasti nykyinen vihreä liike ja sitten puolue, oli Suomen luonnon suojelua. Ero Topeliukseen on näennäinen.

Tuo 500 miljoonaa on peräisin eräästä kansallis- ja luonnonpuistoja esittelevästä arvovaltaisesta kirjasta, jossa toistetaan se tunnettu tosiasia, että Suomen – siis Suomen – kallioperä on maailman vanhinta. Siihen verrattuna esimerkiksi nykyinen Köli-vuoristo on ruotsalaisten ja norjalaisten kaupallinen, surkea jäljitelmä ja niin paljon nuorempi. Ja sitten puhutaan Suomen jääkaudesta.

Lapin tunturit sijaitsivat muotoutuessaan luultavasti Etelämantereella. Pangaia ja Gondwana olivat mantereita tuohon mainittuun aikaan. Himalajaa ei vielä ollut eikä Alppeja. Hirmuliskoja oli. Puhe on siis liikkuvista mannerlaatoista. Ja taas jääkausi oli kyllä muuallakin kuin Suomessa. Taisi olla puoli nykyistä Eurooppaa vahvan jääkilven alla. Nyt on puhe viimeisimmästä jäätiköitymisestä.

Mielestäni hiukan epäilyttävät alan tutkijat erottavat toisistaan initiaatiomenot ja liminaalikokemukset. Ehkä Woodstock ja Ruisrock olivat vallankumouksellisen, maailmaa muuttavan aikuistumisen kokemuksia. Kynnyskokemus eli limen näkyy kukaties tie-elokuvissa. ”On the Road” henkii useassa mielessä Korean sodan jälkitilaa. Moottoripyörän selässä mies oli äärettömän kaukana kersantista.

Kirjapinossani on samassa nipussa Lapin retkeilyä ja erinäisiä merkintöjä vaietusta sodasta, Lapin sodasta 1944-1945. Sangen moni vannoi siellä, ettei tämän jälkeen koskaan kusekaan Lappiin päin, ja piti sanansa.

Kun oli reput ja suot ja nuotiot ja rankat reitit, tilanne oli aivan sama. Jossain Olostunturin jotoksella ei varsinaisesti pelätty miinoja. Ei saksalainenkaan jaksanut kantaa niitä jängälle kovin kauas. Toisaalta isäni edustaman Saariselän retkeilyn varhaisvaiheessa miinat ja sotaromu olivat aivan oikea vaara kymmenen – kaksikymmentä kilometriä maantiestä.

Jos liminaalielämys muuttaa tajunnantilan ja kukaties ihmisenkin, sota oli eräille sitäkin. Eivät Kiestingistä tulleet olleet samoja ihmisiä kuin sinne marssineet. Rukajärvi-kirjallisuudessa on ainesta samaan pohdintaan. Liminaalikokemus-sanalla ei ole etumerkkiä. Siis se voi olla myös kammottava kokemus.

Kirjoitin tämän muistiin, koska en ole koskaan ennen ajatellut, että ”lapinhulluus” onkin ehkä ymmärrettävä kirjaimellisesti. Isäni puolestaan oli  sitä mieltä, että tuskin on sellaista tautia tai ainakaan henkistä häiriötilaa, joka ei Lapissa rehkimällä paranisi. Että se osasi suututtaa!

Mutta entä jos se on totta?