Kultaa ja kuntoa

Jatkaakseni eilisestä – tiedossani ei ole monta todella hyvää tutkimusta herrasväestä Suomessa. Eilen kerroin, miten Englannissa ja ehkä Suomessakin ainakin ennen arveltiin, etteivät esimerkiksi ja diplomi-insinöörit ole mitään sivistyneitä ihmisiä verrattuna niihin toisiin, jotka ovat oikein maistereita. Vanhassa Urho Rauhalan tutkimuksessa vuodelta 1966 tulokset osoittavat, että tuohon aikaan valtaeliitin huipulla olivat esimerkiksi hovioikeudenneuvos ja professori. Nykyisin huipulla ovat kai kirurgit.

Tunsin ennen kirurgeja. Yksi oli lasteni isoisä. Kyllä he omasta mielestään olivat taivaan ja maan herroja.

Kommentoija kysyi 1800-luvun aatelisia koskeneista säännöistä. Senaatissa ja siis ylimmässä oikeusasteessa puolen jäsenistä oli oltava aatelisia. Huonon herrakasvun maassa tuo asia hoidettiin näppärästi. Ihmisiä aateloitiin virkaan nimitettäessä kiintiön täyttämiseksi ja joskus muutenkin. Jos eli liian vanhaksi, ehti ansaita nipun erilaisia aatelisarvoja ja kunniamerkkejä, kuten J. Ph. Palmén. Tarvittaessa myös piskeistä porstattiin pikenttejä, ja E. Leinon sanoin ”kun aamulla aateloitiin, niin illalla isien maine jo satavuosihin näyttää voitiin”.

Tuomareista tein silloin korkeinta oikeutta selvitellessäni luettelot 1800-luvun alusta alkaen. Siellä oli hyvin vähän ”oikeita” vanhan vallan aatelisia, siis tyyppiä Svinhufvud. Melkein kaikki olivat säätyläisperheistä, mutta poikkeuksia oli. Se tapa alkoi keskiajan puolella, että epätavallisen etevä ja nöyrästi käyttäytyvä poika koulutettiin porukalla.

Yleisesti tunnettujen köyhien poikien (Elias Lönnrot, August Ahlqvist) lisäksi oli yllättävänkin paljon näkyviin asemiin kohonneita, joilla ei ollut kehuttavaa perhetaustaa, esimerkiksi itsenäisen Suomen alkuvaiheen korkeimman oikeuden presidentti F. Pehkonen, suomenkielinen ja avioton lapsi. Yliopistolla oli sekä kanslerina että rehtorina erilaisia kuskin tai muonamiehen poikia, jotka olivat siis kohonneet asemiinsa raa’alla lahjakkuudella.

Sitten 1900-luvulla juuri tuomarikunnassa nimenomaan korkeimman oikeuden jäsenten taustat osoittautuivat yllättävän maltillisiksi. Listoja tehdessäni vuonna 1990 puolet kaikista tuossa korkeimmassa tuomarinvirassa toimineista oli ensimmäisen polven ylioppilaita ja tavallisin isän ammatti oli käsityöläinen tai rautatievirkailija. Ensimmäisen polven ylioppilaita oli muuten vielä korkeisiin virkoihin nousseissa ikätovereissani suorastaan paljon.

Matrikkelitiedoista arvioidut taustat olivat muuten Turun ja Vaasan hovioikeuksissa selvästi hienommat kuin senaatissa / korkeimmassa oikeudessa. Ruotsissa puolestaan oli ja on silmiinpistävän paljon erittäin tunnettujen sukujen lapsia tuomareina tänäkin päivänä; muistelmien mukaan toiminta esimerkiksi Svean hovioikeudessa katsottiin raskaaksi ja hiukan epämiellyttäväksi tehtäväksi, johon aateluus kuitenkin velvoitti. Ruotsista on ainakin kolmet tuomarin muistelmat, joista käy ilmi, mistä meilläkin harrastetut konstit ja ilveilyt ovat peräisin. Minua tosin kukaan esittelijä ei puhutellut ”sedäksi”. Oman isän ”hyvä veli” oli puhuttelussa setä, farbror, samaan tapaan kuin säädyssä samanveroinen ikätoveri oli ”rakas serkku”.

Sukulaisuus oli asia, josta voitiin sopia. Ennen ajateltiin, kuten itse ajattelen edelleen, että nepotismi on iloinen asia. Lehdistössä on alkanut esiintyä vastakkaistakin mielipidettä. Nykytoimittajat eivät ymmärrä, että ei ollut mukavaa olla opettajan poika, tai osuuskaupanhoitajan.

Oman sukuhaarani kantavanhemmat 1800-luvun alusta edustivat Rauhalan tilastojen absoluuttista pohjaa, paimenpoika ja kerjäläistyttö, jotka vaeltelivat Parikkalan suunnasta Pietariin päin. Äidinpuolen suvun ammatteja kuvaa parhaiten yleisnimike ”mökkiläinen”. Puhe on siis niin sanotusta tilattomasta väestönosasta.

Kirjastoni aarre on Kauko Wirilanderin ”Herrasväkeä : Suomen säätyläistö, 1721–1870” (1974).

Kotipitäjässäni vallitsi lapsuudessani täydellinen rotuerottelu. Kauhavalla oli niin paljon niitä puukontekijöitä ja kutojia että kunnanvaltuustossakin oli merkittävän suuri vasemmiston ryhmä. Vasta minun aikanani yleinen ja yhteinen oppikoulu tutustutti muurarien ja maistereiden lapsia toisiinsa. Äitini ja tätieni puheista olen ymmärtänyt, että sukulaiseni liikkuivat mm. nuorisoseuran ympärillä talollisväen vesojen keskuudessa, mutta syrjäkylien ikätoverit jäivät jokseenkin vieraiksi.

Olin keskenkasvuisena vilpittömän hämmästynyt, kun jotkut kaverit eivät saaneet kotoa lupaa liittyä partiolippukuntaan. Ehkä tuossa näkyi vielä äärioikeistolaisuuden raivoaminen maakunnassa. En minäkään edes tuntenut kunnolla muualla kuin oppikoulussa oppinsa saaneita. Tänäkin päivänä pidän pahana puutteena, etten ole koskaan tavannut kuuluisinta nykykauhavalaista, Jorma Lillbackaa. Äitini vastaa puhelimeeni sieltä palvelutalosta. Toivon että jos joku soittaa ulosottovirastosta, hän kysyy soittajalta, että kenen poikia tai tyttäriä sitä ollaan. Sillä lailla äitien kuuluu kysyä.kul