Ei kangastus

Haluan tuoda esiin taas erään blogikirjoittamisen edun.

Täten vedän maton alta vähän yli vuosi sitten kirjoittamaltani arvioinnilta Kjell Westön romaanista ”Kangastus 38” (Hägring 38). Sanoin ettei se ole kirjoittajansa paras romaani eikä edes aivan riittävän hyvä, tekijän useita kertoja todistaman taidon huomioon ottaen.

Nyt romaani sai Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon. Tunnustus on erittäin merkittävä. Huomattavan moni ammattimainen, kokenut ja luonteeltaan kelju lukija on ollut eri mieltä. Tulos: minä olen väärässä.

Hyvin pitkän kokemukseni mukaan esimerkiksi Helsingin Sanomien arvostelija ei ole koskaan väärässä, julkisesti. Se ei ole teknisesti mahdollista. Lehti ei julkaise kerran painamaansa arvostelua uudelleen päivitettynä laitoksena. Eikä pääkirjoitusta.

Tuon kehumani kokemuksen mukaan jokainen mainitsemani lehden arvostelija myöntää olleensa väärässä. Kaikki tuntemani ovat joskus myöntäneet. Toisille se näyttää olevan helppoa, toisille vaikeaa. Kuinkas muuten.

Se taas on hiukan surullista, ettei teurastuksia peruta. Kun sika on köllätty, kaltattu ja paloiteltu, se ei enää liiku. Olen pitänyt hiukan kirjaa teuraista. Tätä nykyä harrastamani Koskenniemi ei ollut puukkomiehenä paha. Niin ikään työn alla oleva Olavi Paavolainen oli.

Makkaratehtaalla pitäisi muistaa käskeä poika katsomaan, hyökkääkö selkäpuolelta sikoja. Paavolaisen tapauksessa (Synkkä yksinpuhelu) hyökkäsi. Täydellisyyden vuoksi lisään, että olisin ollut itsekin yksi hyökkääjistä, jos minulta olisi kysytty tuon kirjan ilmestymisen aikaan 1946 jotain muutakin kuin että joko taas olen pissinyt housuihini.

Veriset ruhot reunustavat teitä sekä taiteen että tieteen alttareille. Pahemmin yleistämättä voisi sanoa, että hyvin korkeilla paikoilla olevat henkilöt ovat sangen usein osoittaneet juoksuhaudan vyöryttämisessä tarpeellista taitoa, joka muuten puuttuu hevosilta ja koirilta – miten juostaan saappaan alla muljahtelevien, vielä höyryävien ruumiitten yli.

En ole tuota itse kokeillut käytännössä, oman muistini mukaan en edes tässä tarkoittamassani kuvaannollisessa mielessä. Joillekin jatko-opiskelijoiksi ilmoittautuneille olen kukaties puhunut pitkään ja kauniisti ulkotöiden terveellisyydestä.

Koska kädet ja kainalot ovat täynnä, en tähän hätään ryhdy kertaamaan Westön kirjaa. Huomaan ja huomautan toimivani samalla tavalla kuin aktiiviupseerit lukiessaan erään Linnan sotaromaani historian hämärissä.

Kokemukseen vetoava ihminen tarkoittaa todellisuudessa omia mielikuviaan. Viimeksi tänä aamuna televisiossa se elokuvista puhuva ihminen, jonka meiningistä en valitettavasti lainkaan pidä, sanoi jotain mielestäni pohjattoman typerää sotaelokuvista ja Brad Pittistä. Hän ja minä siis pidämme kiinni mielikuvistamme. Minusta lukemisen arvoinen sotakirja sisältää aina kipua inhimillisyyden hukkumisesta räjähdyksiin. Tuo toinen henkilö piti asiaa filmin heikkoutena, ja sen minä puolestani leimaan typeryydeksi. Ehkä olen kohtuuton. Ehkä ”arvostelija” ei ajatellut, että miesten olisi pitänyt hukata panssarivaununsa pensaikkoon ja istua nuotiolle puhumaan mukavia.

Siis minulla on erilaisia mielikuvia Suomen sotien välisen ajan lääkäreistä, lakimiehistä ja heidän sihteereistään. Viimeksi kirjoittamani perusteella näyttää siltä, että hiukan kehuskelinkin. Olen tuntenut hyvin, muutamissa tapauksissa epämiellyttävän hyvin, juuri noita samoja ihmisiä.

Tästä seuraa täysin virheellinen johtopäätös – jonkun muunkin, tässä tapauksessa paljon nuoremman ihmisen, pitäisi muka kirjoittaa minun oikeiksi väittämieni odotusten mukaisesti. Niin se ei kuitenkaan ole.

Viimeksi olin lievästi eri mieltä jonkun kommentoijan kanssa siitä, oliko Waltarin Mikael Karvajalka oman aikansa ”suomalainen”, ja taas toisessa kirjoituksessa ylistin Waltarin ”Sinuhea” tämän hetken tietämyksen mukaan kaameasta näkijän kyvystä romaanin Egyptin ja sen ympärysvaltojen oloja esiteltäessä.

Kysymys on oikeasti uskottavuudesta ja se puolestaan on kiinni tekstin sisäisestä rakenteesta. Kritiikin menetelmä, joka juuri Westötä lukiessa tuottaa tulosta, on yritys nähdä kuva, mielellään liikkuva kuva. Heikon kirjoittajan kerronta tuottaa pahvista leikattuja figuureja, jotka ovat kömpelöitäkin. Huippukirjoittaja, esimerkiksi Dostojevski, tuottaa sekä ihmisiä että esimerkiksi katukuvia, jotka sekä elävät että tuoksuvat – tai haisevat – ja seuraavat lukijaa hänen elämänsä päivät.