Kaksitoista kulttuuria

Apurahahakemus on valmisteilla. Takausmiehiä on hankittu. Seevee on ajan tasalla. Selvittääkseni itselleni miten selostan, onko tuotannossani kysymys tieteestä vai taiteesta, joudun kirjoittamaan tämän.

Kirjastoluokitusten mukaan hyllyissä on nimeni kohdalla muun muassa oikeustiedettä ja oikeustaidetta. Oman tuntumani mukaan tämä jatkuvasti tekeillä olevan koonti ja koostaminen on lähinnä antropologiaa, ja se kai luetaan taiteeksi?

Jos teillä ei todellakaan ole parempaa tekemistä, voitte jopa lukea C.P. Snown kuuluisan luennon ”Two Cultures”. Se on verkossa osoitteessa

http://sciencepolicy.colorado.edu/students/envs_5110/snow_1959.pdf

ja suomennettu arvattavalla nimellä ”Kaksi kulttuuria”.

Snow oli urallaan hiukan notkahtanut fyysikko. Tuo kirjanen tuntuu niin itsestään selvältä, ettei siihen tule ihan vähällä tarttuneeksi, ellei joku yllytä. Poikkeuksellista on raivo, jota Cambridgessä pätevälle yleisölle pidetty luento herätti, ja keskustelu, joka ei ole päättynyt vieläkään. Ja minäkin sitä vielä jatkan, koska minulla on yksi toinenkin kysymys.

Snow väitti ennen kaikkea, että humanistiset tieteet, joista pahin on englannin kieli ja kirjallisuus ja toiseksi pahin historia, saavat aivan liikaa huomiota ja arvostusta, ja lisäksi sen edustajat, kuten T.S. Eliot ovat aivan mahdottoman täynnä itseään. Sitä vastoin oikeat tiedemiehet, kuten fyysikot, kemistit ja matemaatikot, jopa hiukan häpeilevät alaansa ja nöyristelevät aivan aiheettomasti tosiasiassa tyhmempien humanistien edessä.

Luennoitsijan sanoma oli, ettei näin voi jatkua, koska kansakunnalla ei ole siihen varaa. Saksalta oltiin jo saada turpaan, Usa on tavoittamattomissa ja venäläisetkin ovat ehkä ohittaneet.

Sotiin asti Yhdysvalloissa luonnontieteiden asema ei ollut yleensä hyvä. Se ei ollut mikään yhteensattuma, että ydinaseen toteuttaneessa Manhattan-projektissa oli niin tavattoman paljon juutalaisia tiedemiehiä; Hitlerin lahjaan on luettava myös rotulakien karkottamat, kuten Fermi, jonka vaimo oli juutalainen. Feynman muuten oli perusjenkki.

Jätän ilmaan kysymyksen, mikä Suomen kehitys on ollut. Jos unohdamme lääkärit, joiden ammatti on hankalasti käsityötä eli ammattitaitoa ja suhteellisen pieneltä osin tiedettä, kuten anatomiaa, fysiologiaa ja histologiaa, kyllä tilanne taisi olla meillä sama kuin tuo Englannin. Meillä ovat lisäksi olleet juristit vaivana myös viimeksi kuluneet puoli vuosisataa. Valtiotieteellinen tiedekuntakin perustettiin siksi, että oikeudellinen tutkinto oli (ja on) meillä tavallinen tie sellaisiin valtion ja kunnan virkoihin, joissa ei edellytetä ammattitaitoa eikä osaamista. Mielestäni Erkki Laurila teki valtavan työn kehittäessään luonnontieteiden opetusta ja tutkimusta, mutta jokseenkin samaa harrastettiin myös Verstaalla (Helsingin yliopistossa).

Sekä aiheetonta että asiatonta ilkeilyäni ei pidä ymmärtää oikein, vaan mieluummin väärin. Normitaito eli käytännön lainoppi ja oikeusdogmatiikka sekä monet näihin liittyvät alat ovat yhteiskunnassamme välttämättömiä. Luentoesimerkkini on maanjako tai verotus. Kummassakaan ei pyritä erityisen itkuisesti oikeudenmukaisuuteen. Molemmissa on mielestäni riittävän selvää, että säännöt tarvitaan ja niiden mukaan mennään, ihan niin kuin jalkapallossa tai jääkiekossa tai pikkulasten pihaleikeissä.

Lakitieteen muuttuminen virallisesti oikeustieteeksi 1960-luvun alussa oli kummallinen tunnustus. C.P. Snowin ajatusmaailmaa mukaillen ”tiede” sisältää muuallakin kuin englannin kielialueella vihjauksen (valheen) epäpoliittisuudesta. Politiikka tai ainakin politologia tuli juridiikkaan juuri 60-luvulla.

Psykoanalyysi oli jokseenkin sama asia kuin marxilaisuus. Molemmat romahtivat vuonna 1992. Ehkä kolmas uhri oli ”humanistiset tieteet”. Poliittis-eettisen historiakirjallisuuden luen kaunokirjallisuuteen.

Psykoanalyysi, marxilaisuus ja klassinen humanismi yrittivät rakentaa maailman sanoista. Ajatus oli suorittaa joukko käsitesisällön muutoksia eli transmutaatioita, joitten turvin tulisi sitten totuus esiin. Tieteessä sanoja enemmän merkitsevät yleensä kokeet eli siis empiria, suosittu päämäärä on laskettavuus tai yleisemmin kvantifiointi, ja uskottavuuden kynnys on mahdollisuus toistaa koe tai laskutoimitukset. Kuten tiedämme, suuri määrä täysin järjenvastaisia asioita (kuten kvanttidynamiikka) on hyväksytty, koska ne kerran toisensa jälkeen pitävät kutinsa.

Pudonneilla alueilla käy päinvastoin. Jokin on täysin vakuuttavaa ja todeksi hyväksyttyä, mutta ei vain toimi, kuten esimerkiksi Neuvostoliitto.

Tämä oli repliikkini Viinasen, Tuomiojan ja Lipposen uutuusteoksiin aiheesta Mitä tapahtui todella 1992. Noista kirjoista se ei todellakaan käy ilmi. Maailma muuttui! Ihan erilaiseksi!