Karjuva aatelisluutnantti

Juotuaan mahansa rikki ja hakattuaan alustalaiset sinelmille aatelisluutnantti vain karjui kauhuaan pohjoisen Hämeen loppumattomassa pimeässä. Sitten hänestä tuli vanha, ja valtiopäivillä hän nautti arvonantoa. Metsän ja pimeyden kauhu ei koskaan kunnolla hellittänyt. Hänelle jäi taipumus raivonpurkauksiin. Ikävissään hän kirjoitti tietosanakirjan. Kävi ilmi, ettei sellaista ollut ennen kokeiltu tällä kielellä eikä oikein ruotsiksikaan.

Vaistonomainen tieto, ettei ihminen voi elää tällaisessa pimeyden maassa sammuttamatta itse valoja päästän, kulki perintönä kymmenen tuhatta vuotta.

Yleisvalaistus tuli käyttöön kiivaasti kehittyneen sähköistämisen ansiosta osittain ennen sotia, laajalti sotien jälkeen. Nyt ihmisen saa hämilleen vain pidempi sähkökatkos, mutta jostain voi löytyä taskulamppu, jonka keila leikkaa pimeyttä kuin veitsi.

Paniikkiin ei ole keksitty hyvää lääkettä.

Ihmiset ja ihmisyhteisöt viettävät puolet elämästään aivan pimeässä tai aika hämärässä. Jalometalleja ja kalliita kiviä himoitaan kuulemma siksi, että ne pitävät pintansa. Kulta ei vähällä liukene. Hopean pinnasta saa hapettumat pois. Luultavasti pimeän kansoille lasi oli jalokiven veroinen. Lasiesineet eivät ole hautauhreina harvinaisia.

Luutnanttien maakartanoissa pienet ja reunasta viistetyt ikkunat eivät oikeastaan olleet koristeita. Ne oli oikeastaan tarkoitettu aseiksi pimeyttä vastaan. Kyynärää isommat lasit olivat vaikeita valmistaa ja kalliita. Niinpä harrastettiin paljon pieniä. Myös se oli aika uusi muoti, että seinät ja kattokin alettiin sivellä kalkkimaalilla. Tavoitteena ei ollut koreus, vaan valo. Ne joilla oli varaa ripustivat valaisimiin prismoja ja hiottuja lasipalloja lisäämään valoa.

Himoittu korkean teknologian tuote oli peili. Se oli enemmän heijastin kuin kuvastin. Ennen pitkää niitä nikkaroitiin myös vähäpätöisissä maalaisoloissa. Iso trymoo kuului eteiseen tai muuten vähävaloiseen paikkaan. Kyllä sen edessä laittauduttiin, mutta vähä valonlisä oli tarpeen vaatekappaleiden ja jalkineiden löytämiseen.

Vaatteista erottaa samat kaksi tehtävää, joita nisäkkäät ja linnut haluavat. Soidintoimia varten on erotuttava. Terävä-älyiset uskovaiset paheksuivat vaatteen helakkaa väriä, varsinkin punaista, koska sen näyttäminen on parittelutarjous. Kilpailijoilta ja saalistajilta on päästävä kätköön.

Tekniikan ja politiikan yhtäkkinen muutos näkyy sotilasvaatteissa. Runoutemme ihastelee sarkatakkien armeijaa, joka näyttäytyi Kansalaissodassa 1918. Viittaus tarkoittaa valkoisia, vaikka punaisia ei yleensä erottanut vaatteista. Auttavan puhdas valkoinen käsivarsiliina oli yhtä pulmallinen hankkia ja säilyttää kuin valkoinen. Saksan jääkäreiden asu oli vihertävä. Värin ja itse asiassa materiaalinkin määräsi konekivääri. Vastaan ei ole tullut valokuvaa, jossa tuossa sodassa olisi käytetty lakanaa talvisessa maastossa suojautumiseen.

Räikeän väriset ja kummallisesti koristellut juhlaunivormut auttoivat erottumista vähässäkin valossa. Jopa poliisin ja Lännessä sheriffin virkamerkit oli mietitty samalla tavalla valoa heijastaviksi kuin aatelisluutnanttien epoletit ja kaulankoristeet.

Varhainen esimerkki tästä yksinkertaisesta ajatuksesta on menneen ajan puinen kilometripylväs. Niitä oli kantateillä toden totta kilometrin välein. Tolppa oli sivelty punamullalla, numerot kimröökillä mustiksi ja laudat kalkittu valkoisiksi. Muun tekemisen puutteessa kyydissä olevat lapset harjoittelivat päässälaskua, kun sekä meno- että tulosuuntaan näkyi numero.

Muistin pimeästä on nousevinaan uskottava kuva – olisiko joku etevistä vanhemmista vallan lasketuttanut lapsilla. Jossain Kortesjärvellä oli 23 ja 48. Äkkiäkös tuon laski, mutta kun lukuja piti myös yrittää päässään kertoa. Tuo nyt ehkä meni, mutta isolla tiellä oli niitä kiviveistämöiden aarteita, graniittisa pylväitä, ja kun numerot näyttivät siellä peräkulmilla etäisyyttä valtatien risteyksiin, niin kahden kolminumeroisen luvun kertominen päässä paperiin ja kynään kajoamatta ei enää ottanutkaan onnistuakseen.

Mikä muuten mahtoi olla syy, että entisissä tienviitoissa välimatka ilmaistiin yhden desimaalin tarkkuudella, kun taas nykyisin tyydytään pelkkiin kilometreihin?

Jos seura tai ääni eivät rohkaise laulamaan, kelvollinen lääke paniikkiin on päässälasku. Kun muistaa samalla hengittää tasaisesti, se auttaa. Menetelmä on terveellinen ja ympäristöystävällinen. Sitä kelpaa suositella.