Välisaldo

Ne tekevät sen itse. Seinästä ja verkosta saa päivän rahat ja monen kuukauden tiliotteet. Olimme kehityksen kärjessä 40 vuotta sitten. Isälläni oli viehtymys futuristisiin ratkaisuihin. Niistä yksi oli Taylorix, muun muassa asianajotoimistolle erittäin sopiva kirjanpitojärjestelmä, jossa hiilipapereita taitavasti siirtelemällä syntyivät päivä- ja pääkirjan merkinnöt kerralla. Borenius ei tainnut lopultakaan hoksata järjestelmän ideaa. Lakimiespiireissä kirjanpitäjää oli pidetty tarpeettomana kulueränä. Riitti kun muisti esimerkiksi raastuvan penkillä odotellessaan piirtää ulkomuistista kirjekuoren taakse mieleen muistuneita tilitapahtumia, kuten päämiehiltä nostettuja ennakkoja.

Aivan tavallinen ja hyväksytty kaksinkertainen kirjanpito oli lompakko vasemmassa perstaskussa ja maksamattomat laskut oikeassa. Kuiteista taiteltiin liidokkeja.

Näin synkkiin ajatuksiin tulin, kun digitointiprojektini edistyessä huomasin, että minulla on 15 vuoden ajalta selvät numerot ylemmän keskiluokan köyhtymisestä, toisin sanoen oman pankkitilini tiedot itse excel-taulukoiksi muokkaaminani. Ja nyt ne, tässä tapauksessa Osuuspankki, ne tekevät sen itse. Sieltä on jo vuosia saanut numerot pohjalle, joka siirtyy taulukkolaskentaan mukisematta.

Tiettävästi pientietokoneitten (PC, Apple) odottamaton ja nopea yleistyminen johtui siitä, että pienet ja suuret johtajat huomasivat, miten mukavasti VisiCalc ja sen seuraajat (Lotus) soveltuivat jokamiehen veronkiertoon. Siirtoerien ja vähennysten sormeileminen ei enää pakottanut tekemään tasetta uudestaan, ja saldot säilyivät. Tästä oli aikoinaan usein puhetta pienliikemiesten kanssa. He eivät lakanneet siunaamasta tekniikan kehitystä. Mutta sitten verovirastotkin lopulta oppivat oppivat käyttämään uusia koneita. Mahdollisesti paljon mainostettu MikroMikko oli lopullinen niitti.

Paulosin ”Innumeracy” suomennettiinkin (1999) nimellä ”Numerotaidottomuus. Matemaattinen lukutaidottomuus ja sen seuraukset”. Kirjaa ei lukenut kukaan eikä se herättänyt vähäisintäkään huomiota. Vaikka samasta asiasta on parempiakin kirjoja, oli tuo silti sääli.

Osaat hymyillä mummolle, joka säästää ilokseen euron ja sujauttaa hyvän hyvyyttään tuhat euroa jälkeläisen pankkitilille, tai joskus huijarille summien eroa ymmärtämättä. Mutta numerotaidottomuus vainoaa useimpia, ja yksi ongelmista on nollien lukumäärä ja desimaalipilkun paikka. Emme viihdy jos ennen pilkkua tai sen jälkeen on kovin monta nollaa.

Tämä näennäisen harmiton sunnuntaijutelma kertoo rivien välistä, miten vaikea minun on löytää käsitettävää kieltä kertoakseni muutaman oleellisen asian syöpäsairauksista Mukherjeen kirjan (”Sairauksien keisari. Syövän elämäkerta”) pohjalta. Tiedän ettei lukijoilta pidä odottaa halua seurata nimityksiltään hankalien aineiden (kuten deoksiribonukleiinihappo) tai läpinäkymättömien nimitysten (kuten ”vasta-aine” – antibody) toimintoja. Tunnehan on sama kuin lukiessa venäläistä romaania. Ei osaa seurata henkilöitä.

Suurempi ongelma on luonnontieteiden uskomaton muutos. Luulen kirjoittavani tässä vanhanpuoleisille aikuisille. Siksi kuvittelen, että se vähä, minkä te muistatte koulun penkiltä tai jopa sivuaineopinnoista, on vanhentunut käyttökelvottomaksi. Sama koskee minua. Etsin hiljan kemian valenssi-käsitteen selitystä, koska tiesin vain sen että tiesin sen vain sinne päin. Tuo käsite on jätetty käytöstä. Sen sijalla on ”hapetusluku”.

Jos tilanne sallii tietokilpailun, kysyn silloin tällöin, mitkä arjen esineet ovat peräisin suoraan kvanttimekaniikasta. Sopivia vastauksia ovat transistori ja laser. Vastausta tiukattaessa sanon, että elektroni käyttäytyy väliaineessa omituisesti ja että voi uskoa fyysikkoja, kun heidän mielestään transistorin keksiminen ja kehittäminen olisi tuskin onnistunut klassisen fysiikan pohjalta.

Mukherjee, jonka kirja ei sekään herättänyt huomiota eikä saanut yleisöä, kun aihekin on noin ikävä kuin syöpä, tuo sitkeän lukijan uuden tiedon maisemaan ja osoittaa, miksi syövän hoitojen kehittyminen on jatkuvasti niin hidasta ja niin tavattoman vaikeaa. Lukija ymmärtää, että ellei hoitomuoto löydy vahingossa, lääkäreiden on nykyisin työskenneltävä yhdessä matemaatikkojen, fyysikkojen ja kemistien kanssa, koska varsinkin molekyylibiologia on näiden varassa.

Mukherjee muuten kuvaa useita tilanteita, joissa väärin ymmärretty tiede on aiheuttanut suoranaisia mellakoita. Rintasyöpäpotilaiden järjestöt ovat vaatineet kiihkeästi ”lääkkeitä, ei kokeita”. Ymmärrän potilaita erittäin hyvin. Kun henki on kysymyksessä, ihmistä lakkaa kiinnostamasta se totuus, että useimmat olemassa olevat ja hahmottumassa olevat syövän hoidot (leikkaus, säteily, solumyrkyt, geeniterapia) ovat tappavia, ellei hoito ole täsmälleen oikea – ja siitä huolimatta ne ovat usein tappavia.

En muuten ollut tiennyt, että erikielisten lasten lorujen Musta mies (kuka pelkää…) ei tarkoita neekeriä, vaan kuolemaa.