Muistan ensi kesän

Louvain. Poltettuja kirjoja

Mitä todella muistat kirjoistasi?

Kovina aikoina ihmiset turvaavat järjettömyyteen. Minulla loiskahti korkealle, kun Gilbert Maailmansodassa mainittiin ennenkin useasti lukemani maininta. Englannissa elokuussa 1914 riemuittiin tiedosta, että nyt Venäjältä on tulossa apuun Länsirintamalle kymmenen tuhatta tai sata tuhatta todella kovan näköistä taistelijaa. Kaikki kertojat tiesivät, että joku luotettava ihminen oli nähnyt nämä Skotlannissa maihin nousseet taistelijat, joita ei siis ollut olemassa, ja heillä oli ollut hirveät karvalakit ja saappaissa lunta.

Juttua ei pidä sivuuttaa urbaanilegendana eikä kuitata tuon ajan ihmisten tietämättömyydellä. Luultavasti jokainen kertoja kuitenkin tiesi, kuinka kauan lumi pysyy saappaissa, elokuulla.

Paljon hurjempia esimerkkejä on vaikka kuinka. Saksa hävisi informaatiosodan Belgian Louvainin (Leuven) kaupungin kolmensadan siviilin joukkomurhilla ja polttamalla järjestelmällisesti mainion kirjaston, jolla olisi ollut käyttöä ryöstösaaliinakin. Tapauksen aiheutti pillastunut hevonen, jota saksalainen säikähdyksissään ampui niin että heikäläiset tulittivat aikansa toisiaan ja ”ymmärsivät” sitten, että asialla olivat belgialaiset sala-ampujat, joiden teko oli kostettava.

Mutta onko kirjojen polttaminen tarpeellista?

Muistini on polttanut paitsi kokemaani, valtaosan lukemastani. Skannaan niitä vanhoja leikkeitä ja olen pitänyt silmällä ennen tietokonetta kirjoittamaani. Tuossa yhteydessä luin määrätietoisesti koko joukon Hesariin kirjoittamiani maanantaikolumneja. Sen olin jo huomannut ja Pekka Tarkkakin myönsi, ettei tapausta pidetty ihan terveenä. Vuonna 1991 tuo lehti julkaisi sata kirjoitustani, viikoittaiset kolumnit mukaan luettuna. Kun siinä oli viranhoitoa ja väitöskirjan tekemistä ja luentoja ympärillä, ilmiö ei mahdu omaankaan päähäni.

Tekstit olivat sellaisia, etten niitä nytkään häpeä. Koetin hiukan katsella, olisiko niillä enää mitään käyttöä. Vastaukseni on, ei ole. Alkoi heti kyllästyttää. Viattomat lukijat saisivat tarpeekseen heti.

Mutta jäin miettimään lukemiani kirjoja, kun taas kerran näin aika suuren määrän juttuja, joitten sisällöstä ja aiheesta minulla ei ole pienintäkään muistikuvaa. En enää tiennyt arvostelleeni tuota tätä kirjaa ja suorastaan analysoimastani kirjasta ei liioin ollut jäljellä jälkeäkään. Ihmettelin vain, että onko tuollainenkin kirja kirjoitettu ja arvostelusta päätellen voi olla kiinnostavakin.

Yhtä ja toista muistan kuitenkin, ja tietysti huomasin, että voisin syöttää noita vuosikymmenen takaisia juttuja tässä blogissa, eikä kukaan edes epäilisi mitään. Tosin kirjoitin ehkä silloin paremmin, ainakin selkeämmin piirroin. Viivapiirros on vaivattomampi katsojalle kuin akvarelli tai öljymaalaus.

Linnan ja Waltarin suurteokset ovat mieleni päällimmäisellä pinnalla. Muistan loputtomasti repliikkejä ja yksityiskohtia. Kivi on samassa asemassa. Sitä vastoin Dostojevskista en muista yleensä henkilönnimiä enkä edes juonen pääpiirteitä, mutta omat lukijan tunteeni sitä vahvemmin.

Myöhäinen Päätalo-herännäisyyteni johtuu siitä, että hänen kirjansa käyttäytyvät kuin niissä kuvattu iskelmä ”Lasihelmi”.  Ne jäävät kiertämään ja muuttumaan ja täydentymään mieleen. Toisin kuin iskelmä, ne eivät jumputa kuin urarikko gramofoni.

Eräille seikkailukirjojen sankareille olen sepittänyt mielessäni sivujuonia ja jatko-osia. Henkilöt ovat irronneet paperilta.

Mutta on muistettava tavanomaiset raamatunlukijat. Vuosisatojen tapa lukea mikä vain pätkä aamuisin tai vaikeuksien nostaessa pesemättömiä päitään ei ehkä ole hullu. Tuttukin teksti asettuu uuteen, meneillään olevan päivän yhteyteen ja saa siten toisenlaisia merkityksiä.

Sitä minä ihmettelen, että kaikki eivät usko iankaikkiseen elämään eivätkä muihinkaan yliluonnollisiin ilmiöihin. Kuuntelen miten kuollut ihminen soittaa kuollutta Bachia (BWV 846 – 869). Tiedän aivan riittävän varmasti, että molemmat ovat ihmisiä ja eläviä ihmisiä. Ei kukaan ole kuollut niin kauan kuin häntä muistetaan. Vanhan hautakiven piirrot odottavat vain lukijaansa.

Ihmisyytensä haudanneille olisi myös muistutettava, että musiikki on sellainen äidinkieli, joka ei nöyristele kielirajoja. Klassiset musiikit – niitä on ainakin kymmenessä korkeakulttuurissa, kuten Arabiassa, Intiassa ja Kiinassa, ovat täysin tavoitettavia, vaikka vaivalloisia, ja merkillisen sitkeähenkisiä.