Suurmiehistä

Tämä on kirjoitus Kaitsu E:n aloitteeseen, ”Teokset jotka laajensivat sananvapautta”. Avustukset on kai tarkoitus painaa.

Valintani on V.A. Koskenniemen ”Kootut teokset”, osa V.

Koska olen kummakseni tullut tähän ikään asti toimeen ilman tuota teossarjaa, tilasin sen eilen. Tarkistan siis vielä osanumeron. Antikka.netin kautta tilattu tulee yleensä nopeasti.

Lähdeteoksen mukaan jo hyvin vanha Koskenniemi sisällytti 1950-luvulla ilmestyneisiin Koottuihinsa erittäin paljon lehtokirjoituksiaan (Uusi Suomi, Valvoja, Uusi Aura), ja etenkin niistä arveluttavimpia, sota-aikana julkaistuja. Näistä osa on hälyttävän neuvostovastaisia, jokin osa Saksaa myötäileviä ja eräissä ihastellaan muuten vain muodittomasti suomalaisuutta sodassa ja rauhassa.

Siitä huolimatta, että joukko sanomalehtiä ja uusi, entistä syvällisempi älymystö osoittivat Koskenniemen natsiksi, hän ei ollut natsi. Sitä vastoin hän oli valtiollisissa kysymyksissä hälyttävän herkkäuskoinen. En koskaan tavannut enkä nähnyt tätä akateemikkoa mutta mieleeni tulee hänen yhteydessään Poijärvi, jota suorastaan hiukan tunsin ja joka oli kovin innostuvainen mies ja sai syykseen joukon suuria syntejä valtion poliittisen johdon hänelle osoittamista tehtävistä.

Sananvapausasioissa otetaan yleensä esiin kirjoja (Haanpää, ”Kenttä ja kasarmi”), jotka ovat aiheuttaneet arvostelumyrskyn siksi että niissä on esitetty epäsuosittuja mutta myöhemmin oikeaksi osoittautuneita asioita.

Se ei riitä. Sananvapaus koskee myös typeryyksiä ja ajattelemattomia ajatuksia. Koskenniemi on esimerkkini kirjailijasta, joka on aika aktiivisesti painettu unohduksiin. Syitä on ainakin kolme. Hän oli isänmaallinen oikeistolainen ja päätyi siten jo 1946 myös oikeusministeri Kekkosen silmätikuksi. Paasikivi kaatoi mustepullonsa Suomen Akatemian nimityksen yhteydessä hakatessaan nyrkkiä pöytään ja kailottaessaan Kekkoselle, että mitä sinäkin perkele (voimasana alkuperäinen) luulet kulttuurista käsittäväsi.

Toinen syy oli kamppailu vallasta kirjallisuuden modernistien kanssa. Vanhaa valtaa (Koskenniemi, Linkomies, Koskimies jne.) vastaan asettuivat Eino S. Repo, Anhava, Lounela, Tyyri ja useat muut. Heidän voittonsa oli täydellinen.

Saan varmaan tähdentää, että tuo on minunkin kummikuntani. En ole isänmaallinen enkä oikeistolainen. Anhavan, Tyyrin ja Lounelan kunkin salkkua olen nöyrästi kantanut, puhumattakaan Haavikosta.

Kolmas unohtamisen syy on Koskenniemen tuotannon alkuperäinen ja jälkiperäinen onttous. Hänen kootut teoksensa, joita muuten ei tahdo olla kirjastoissakaan, ovat aika suurelta osin jätepaperia, kuten myös Kootut runot, jota olen tässä viime aikoina selaillut. Mutta kootuissa runoissa on toisaalta kymmeniä tekstejä, Finlandiasta (1940) alkaen, jotka ovat muuttuneet osaksi vaistonvaraista suomalaisuutta, tai muuten omituisen ajattomiksi osoittautuneita (kuten Siell’ on kauan jo kukkineet omenapuut tai Minä laulan sun iltasi tähtihin).

Akateemikko V.A.K.:n arvostelijantoiminnasta esitän tämän harvoin mainitun esimerkin elämäkerran kirjoittajan Häikiön kirjasta (osa II, s. 283).

”Jo ensimmäisen maailmansodan sotakirjoista kirjoittanut Koskenniemi arvosteli Uuteen Suomeen Väin Linnan Tuntemattoman sotilaan talvella 1955. Vain harvoin puoli vuosisataa kattaneen kriitikonuransa aikana hän oli tuntenut ’sellaista tarvetta tulkita aivan mieskohtaistakin kiitollisuutta suomalaista kirjailijaa kohtaan’. Linnan teos oli ollut hänelle elämys, ’jonkalaista arvostelija ei usein saa kokea, onhan Linnan ihmiskuvaus lihaa meidän lihastamme ja luuta meidän luustamme, samaan tapaan kuin Seitsemän veljestä’. Koskenniemi totesi, että näin läheltä ei suomalaista sotilasta ole milloinkaan aikaisemmin esitetty. Hän ihaili teoksen ihmiskuvauksen rikkautta, eläytymiskykyä, taiteellista kypsyyttä, pieniä kullekin luonteelle tunnusomaisia vivahteita. Hän esitteli useita teoksen henkilöitä todeten, että Antti Rokka on ’eräs modernin kirjallisuutemme todella suuria henkilöhahmoja, jonka saavuttama kansansuosio varmaankin tulee osoittautumaan kestäväksi’."

Linnan teoksen valheelliseksi leimannutta isänmaallista falangia johti Helsingin Sanomat. Modernistijoukko puolestaan leimasi ”Tuntemattoman” enempää kirjallista arvoa vailla olevaksi ”poikien seikkailukirjaksi”.

Voi olla, että olen taipuvainen painottamaan Kreikan ja Rooman antiikkia toisin kuin Koskenniemi ja hänen kaverinsa Linkomies, mutta hengenheimolaiseksi itseni luen, koska myös minulle antiikki on kova juttu. Koskenniemen kuihtuneisiin runoihin palasin 50 vuoden tauon jälkeen käsitettyäni, että ihailemani Paul Valéry (La cimitière marin) on ”Koskenniemeä”. Syvät isät. Asumattomat päät.