Koukku

Aivan samaa asiaa sanotaan hyvin kielteiseksi ja erittäin myönteiseksi. Jos lapsi tai nuori roikkuu tietokoneen ääressä ja pelaa, hän on koukuttunut ja pahasti vaaravyöhykkeessä. Jos sama lapsi roikkuu kirjan ääressä, asiat ovat tolallaan. Jos se on läksykirja, vanhemmat ovat läkähtyä ylpeydestä.

Arvostelijatkin käyttävät kulunutta sanontaa ”en voinut laskea sitä käestäni”.

Vallitsevat mielipiteet lasten verkon käytöstä ovat tyrmistyttäviä.

Jos lapsi pelaa jääkiekkoa, se kai on hyvä. Jos lapsi pelaa jääkiekkopeliä, se on sitten paha. Jos hän pelaa shakkia tai myllymattia, se on hyvä. Jos hän pelaa tietokoneella, se on paha.

Kuinka niin?

No kun pelit ovat tarpeettomia…

Minun silmissäni 90 prosenttia esimerkiksi tutkimustyöstä ja 95 prosenttia opiskelusta on näennäisen tarpeetonta saman asian toistamista. Kovin moni ei kai vastustaisi pienoismallien liimailemista tulitikuista, koska käden taitoja on kehitettävä. Hyvin harva vastustaa vakavissaan pianonsoittoa treenaavan lapsen sormiharjoituksia. Paitsi ehkä naapurit.

Tietääkö joku, että pelit ovat vahingollisia. Lasteni isoisä kertoi miten muut lääkärit oikein pelkäsivät Arvo Ylpön skruuvi-istuntoja. Ylppö oli niin koukuttunut, ettei häntä tahtonut saada lopettamaan millään. Mahtoiko hän olla tämän takia huonompi lääkäri? Kertoja itse soitti viulua harva se päivä, vaikka se alkoi olla korkeassa iässä aikamoista raapimista. Hän sanoi, että kirurgin täytyy pitää sormiaan liikkuvina. Selitys tuntui sangen hyvältä.

Puhun tässä taas kerran asiasta, josta en tiedä mitään. En ole koskaan edes kokeillut tietokonepelejä, paitsi pasianssia. Roolipelit ja ne isot, jotka ovat lapsenlapsilleni tärkeitä, ovat valitettavasti niin vieraita, etten muista edes niiden nimiä.

Olettaisin, että asioilla on omat kulttuurinsa. Pentti Haanpää kertoo, miten ikävästi isännät suhtautuviat urheiluun eli siis tarpeettomaan koikkelehtimiseen, hyppimiseen ja kaikenlaisten kivien tyrkkimiseen. Haanpää itse källää muutamaan kertaa jalkapallon pelaamista.

Oma taustani on outo, koska olen kasvanut kirjakaupassa ja elokuvateatterissa, joita molempia äitini hoiti. Mutta olen kuullut koko ikäni tarinoita isistä ja äideistä, jotka ovat ajaneet keppi kourassa takaa lapsiaan, jotka on tavattu lukemasta kirjoja omia aikojaan, ja Ruusun Eemistä, joka uhkasi huitaista kakaraa päähän tärpäntikkelillä (seinäkellon heiluri), ellei tämä lopeta ulkoläksyjen höpöttämistä.

Tiedän esimerkkitapauksen, jossa paheksuttiin jyrkästi yliopiston lopputentin lukemista, kun olisi muka pitänyt mennä perunannostoon. Nuoruudessani epäluulo oli vahva: kaikki lukeminen on laiskottelua. Päätalon romaanien isä-Herkko ”mölläreineen” kirjoja kiroamassa ei ole millään muotoa erikoinen ilmiö. Mies ei lue, varsinkaan työmies.

Kun luin armeijassa keittiömiehenä kirjoja salaa perunakellarissa, pidin mukana latinankielistä Uutta testamenttia, jolla vaiensin kyyläävän kersantin; tiesin että hänellä oli pohjalaisena tiettyjä käsityksiä. Kun valehtelin tutkivani sielun suuremmaksi johdatukseksi askarruttavaa alkutekstiä (joka on kyllä kreikkaa), hän ei huomannut käskeä edes santsivuoroja, vaan poistui ja alkoi kiertää kaukaa.

Mainitsen tämän vain, koska eräs ystäväni arveli eilen viestissään minua sekulaariksi eli kristinuskolle vieraaksi humanistiksi. Miten väärässä voi ihminen olla!

Peli on alkuperäinen keino päästä tekemisiin yliluonnollisten voimien kanssa. Myös tässä maassa shamaanit arpoivat tulevaisia asioita. Esineet, joiden ilmeinen tarkoitus oli vaikuttaa onneen, ovat muinaislöydöissä yleisiä.

Ennen etenkin poikalapset saivat sättimistä, kun olivat aina luuhaamassa kylillä, maleksimassa kavereiden kanssa. Nyt on paha että on aina sisällä ja surku ettei muka ole kavereita.

Sosiaalisuuden mitat ovat monet. Sotien jälkeen yksi syy karsastaa evakkoja oli etenkin Hämeessä ja Pohjanmaalla, että nämä juoksivat työkseen toisissaan kylässä, vaikkei ei olisi ollut toimellista asiaakaan. Ei se sellainen vetele.