Pyhä kuva

Riistakameran asentamisessa on oltava tarkka. Laite ei saa nähdä naapurin puolelle eikä muutenkaan kotirauhan piiriin.

Piti vaihtaa kuistin lamppu. Tunnistinlaite on ollut varmaan kymmenen vuotta paikallaan. Kumma että se toimii edelleen, kaikkien näiden kelien jälkeen. Kauppakassien kanssa ulkoportaissa valoa osaa arvostaa. Sisäeteisessä on hieno tekninen laite, parin euron hintainen patterin ja seinän väliin pistetty ledivalo, joka palaa juuri riittävän kauan osoittaakseen, että taas olen jättänyt kengän keskelle lattiaa. Taannoin kaaduin kuin Saksan keisarikunta ja päätin, että antaa olla viimeinen kerta.

Joka toisessa paremmassa muistelmateoksessa on kuvaus kertojan aikuiselämän ratkaisevasti pilanneista kellarikäynneistä. Valoa ei ollut tai sitä ei säästäväisyyssyistä saanut sytyttää. Astuin minäkin kellarissa kerran kuolleen rotan päälle. Oli varmaan kesä, koska muistaisin olleeni avojaloin, tai sitten mieli on kehittänyt muistikuvan.

Eilinen Cousinsin dokkari lapsista elokuvassa (YLE Teema) oli lumoava, mutta jotenkin rakenteellisesti sotkuinen. Amerikkalaiset lasten kauhukuvat tai -kuvitelmat tuntuivat hölmöiltä.

Mutta missä olivat de Sica ja Rosselini? ”Polkupyörävaras” (oikeastaan ”varkaat” koska ensin isältä viedään polkupyörä ja lopuksi hän yrittää itse varastaa itselleen sellaisen) on oikeastaan kokonaan pienen pojan näkökulmaa isänsä osaamattomuuteen ja kasvoilta näkyvää arvausta siitä, mitä hänellä itsellään kerran on edessä. ”Saksa vuonna nolla” esittää Berliinin tavalla joka tuo mieleen berliiniläissanonnan vuodelta -44: ”Nauttikaa sodasta. Rauha tulee olemaan hirveä.” Pikkupojan entinen opettaja on yhä sitä mieltä, että heikkojen ja vaivaisten on väistyttävä, jotta vahvoilla olisi elintilaa. Jotenkin koko Saksaa symboloiva Edmund siis myrkyttää isänsä ja hyppää pommitetun talon katolta.

Arvelimme että nuo pätkät puuttuivat tekijänoikeussyistä. On kovin paljon klippejä, joiden käyttökorvaus tuhoaa dokumenttielokuvan talouden. Valokuvista amerikkalaisetkaan eivät ole katkeria. Enimmäkseen elokuvaa käsitteleviin kirjoihin ja elokuviin otetut stillit ovat alunperinkin mainosmateriaalia. Ennen vanhaan ne piti palauttaa elokuvan kopion mukana, mutta kyllä meillä on niitä leikekirijoissa – säännöllisesti teknisesti upean hienoja vedoksia.

Rossellinin ja de Sican neorealismi ei ehkä nykyisin onnistuisi oikeudellisista syistä. Vaikka valokuvaaminen ja jopa elokuvaaminen kaduilla, turuilla ja toreilla on Euroopassa yleensä luvallista, ongelmia on. Molemmat mestarit poimivat kertomukseensa kasvoja väkijoukosta etenkin ilmeiden takia. Jos nyt tultaisiin kysymään, saako noin tehdä, en olisi aivan varma vastauksesta.

Riistakamera ottaa valokuvia tai stillejä ja monet niistä pystyvät lähettämään aineistoa verkkoyhteyttä käyttäen. Tyypillisesti kamera käynnistyy liiketunnistimen hälyttämänä. Pimeällä kuvataan infrapunalla ja tarvittaessa kohdetta valaistaan mustasalamalla, jonka väläystä ei näe ihminen eikä hirvi. Lehdissä ja verkossa olevat näytteet ovat aivan yllättävän hyviä. Yökuvat ovat tietysti mustavalkoisia. Video voi olla HD-laatuista.

Rohkenen epäillä, että avioeroriidoissa olevat ihmiset asentelevat jo noita kameroita oveliin paikkoihin hankkiakseen todisteita epäilemistään vierailijoista. Enää ei tarvitse tehdä kuten muuan arkkitehti kauan sitten ajamassani jutussa. Hän kyyhötti viisi peräkkäistä yötä ruusupensaassa voidakseen todistaa, että vieras mies kävi asunnolla vaimon luona. Kun ketään ei käynyt, hän piti todistettuna, että vaimo oli niin uskomattoman julkea että heilasteli päiväsaikaan.

Isoveli valvoo, ainakin kaupungeissa ja taajamissa. Mutta myös pikkuveli valvoo! Riittävät rensselit maksavat pari-kolmesataa euroa. Tuolla rahalla saa myös erinomaisen äänityslaitteen, mutta todella hyvät mikrofonit ovat syystä tai toisesta hiukan kalliimpia.

Äänittäminen ei ole lain mukaan sinänsä kiellettyä. Jos äänittäisin tänne soitettuja puheluita, ei minun olisi mikään pakko ilmoittaa siitä soittajille. Kotirauhan ja julkisrauhan perusteella äänittämisen voi kieltää samalla tavalla kuin voi kieltää vierasta nostamasta jalkojaan pöydälle. Ellei tämä usko, saa lähteä. Äänittävän laitteen vieminen paikkaan, johon äänittäjällä ei olisi asiaa, siis esimerkiksi tuomioistuimen takahuoneeseen, jossa tuomarit neuvottelevat ratkaisustaan, on tietysti rangaistava teko.

Siitä en sano mitään, missä määrin liikeneuvotteluissa ja valtiollisissa yhteyksissä ”unohdetaan” salkkuja tai muita pikkuesineitä huoneisiin. Mielestäni isännättömiä esineitä olisi syytä varoa. Aika on muuttunut. Amerikkalainen valtiomies, ehkä presidentti Wilson, torjui sata vuotta sitten sotilastiedustelun, ”koska herrasmies ei lue toisen kirjeitä”. Sitten tuli Zimmermannin sähke, jossa Saksa lupasi Meksikolle palkaksi sotaan liittymisestä ainakin Arizonan …