Newfoundland

Seutu oli sääoloiltaan ja viljavuudeltaan paha, mutta ei S. ollut juuri käynyt muilla seuduilla ennen kuin alokaskoulutus alkoi vuonna 1914. Koska kaikki muutkin olivat sitä mieltä, että Kuningas ja Isänmaata on puolustettava, hänkin oli sitä mieltä, ja kivääri oli kiinnostava kapine.

Muutaman kuukauden kuluttua hän tiesi, että juuri tätä varten hän oli kasvanut, tullut melkein aikuiseksi ja harjoitteli nyt. Korpraalit olivat oikeassa. Nyt tuli tarkoitus.

Merimatkaa valtameren tuolle puolen sanottiin vaaralliseksi, mutta hänelle se oli vain kylmä ja märkä, eikä sellainen ollut uutta. Emämaan rannassa he saivat seisoskella satamassa, mutta he eivät ymmärtäneet, mitä ne ihmiset puhuivat. Heidän puheessaan oli jotain vikaa. Mutta myös Kanadassa oli ihmisiä, jotka puhuivat toista kieltä, ranskaa.

Matkalla sinne Ranskaan hän voi huonosti, koska oli myrsky. Muutkin voivat huonosti. Hän kuvitteli, millainen on miina, mutta hänen mieleensä tuli vain kaivos.

Ehkä he marssivat kuormaston kanssa kaksi viikkoa, mutta päivätkin menivät sekaisin, kun almanakka oli pudonnut johonkin. Se paikka, jossa heidän piti ruveta sotimaan, tuntui kyllä kammottavalta. Erilaisten ammusten ääneen ei myöskään tottunut. Hän oli ensin luullut, että jossain jarruttaa juna, mutta se olikin tykin kuula, joka tuli kovaa ja kirskui.

Hän, S., oli ennättänyt olla etulinjassa puoli tuntia tai kaksi, kun tuli täysosuma ja hän kuoli heti niin ettei hänestä jäänyt jäljelle oikeastaan mitään. Loppu.

On vaikeaa, ehkä loukkaavaa, kirjoittaa näin sankarivainajista. Kirjoitin kerran runomuotoon ”Spoon Riveriä”, jossa sodassa kuolleet puhuivat. Kuulemani ja lukemani perusteella tiedän riittävän monta tarinaa aivan meiltä päin. Vain harvat niistä ovat kirjaimellisesti sankaritarinoita. Tuo sana on samaa ryhmää kuin ”nero” ja ”kansa”.  Se on otettu laajaan käyttöön, kuin työkalu, koska sitä on tarvittu.

Sana ”propaganda” on hyvin myöhäinen. Siihen liittyy vahvasti uskottelun vivahde ja se sai Suomessa jatkosodan aikana syystä ikävän sävyn.

Mutta sankaripropaganda, esimerkiksi Rooman Horatius Cocles sillalla – Runebergin Vänrikki Stoolin Sven Dufvan aivan suora esikuva – käsitettiin kaunisteluksi jo klassisissa roomalaisissa historiateoksissa (T. Livius).

Runebergin versio muuten on uskottavampi. Runossa kerrotaan miesjoukon ”pitäneen lystiään”, mikä on selvä viittaus virvokkeiden nauttimiseen, ja niinpä Dufva käyttäytyi kahakassa täsmälleen samalla tavalla kuin suomalainen perheenisä perjantaina poliisiautoon tuupittaessa.

Todellisuus vääristyy, kun kuolleet eivät kirjoita muistelmiaan.

Käsitykseni historiasta taitaa olla muuttumassa. Hylkäsin kauan sitten vanhan ”miten se todellisuudessa tapahtui” –ajatuksen (L. Ranke). Muutama vuosikymmen sitten meni kieleen tukeutunut ajatus (tiedon arkeologia), mutta jotain jäi.

Nyt kiinnostavat eniten historian vääristelyt. Luin kerratakseni pari Koskenniemen runoa, joista kävi ilmi hänen itsensäkin korostama asia, nimittäin ettei hänellä ollut kosketusta tavallisiin ihmisiin eikä heidän toimiinsa, kuten esimerkiksi sotaan. Ihailin taitoa jolla hän oli sovittanut elegioksi sekä Saksan että Ranskan maailmansodan murheet sivuuttaen täysin sen tosiasian, että häntä itseäänkin vaivannut aristokraattinen pöyhkeys ei ollut vailla vaikutusta tuon sodan syttymiseen ja järjettömään pitkittymiseen. Ja vaikutti siihen myös vanhojen ”humanistien” väärin ymmärretty darwinismi, jonka mukaan köyhien ihmisten kärsimyksellä ja ennenaikaisella kuolemalla ei ole merkitystä, koska paremmat saavat siten tilaa.

Suurella hartaudella lueksin Ranskan virallista versiota I maailmansodasta. Se on verkossa (Hanotoux). Kirjasta käy ilmi, miten Saksa oli yksin syyllinen ja kuinka Ranska sitten omin käsin ja melkein ilman apua voitti koko muun maailman sankarillisessa ottelussa. Havaintojeni ja tietoni mukaan ranskalaiset eivät ole vieläkään toipuneet tuosta ”totuudesta”. Mikäs; mukana on kartat, kuvat ja kaikki, ei kuitenkaan tuota newfoundlandilasita.