Onko vai ei

Sana ”vieraantuminen” katosi johonkin. Se kuului ennen approbatur-kurssiin.

Ranskalaisille se oli niin kovin keskeinen, aliénation. Marxilaisille se oli vielä tärkeämpi, Entfremdung. Ihmiset olivat luisuneet erilleen toisistaan eivätkä löytäneet yhteisöjään. Ja sitten oli esineellistyminen, reifikaatio.

Sata vuotta tämä oli kirjallisuuden sisus. Jo opistotasolla oli osattava kertoa, miten ”Sivullisessa” mielettömyys täydentää vierautta. Tai aikaisemmin olivat ”maailmantuska”, Weltschmertz, ja vierauden tunnot, jotka meillä kolahtivat etenkin nuoren V.A. Koskenniemen paperoimina (”Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin…”

Siinä yhdessä Joachim Israelin kirjassa oli siniset kannet; luin tämän ruotsalaisen ”Alienation”-teoksen samoin aikoihin kuin Max Weberin. Väittäisin että se oli kurssikirjana Helsingissä ja Tampereella. Hyvä se muistaakseni oli. En tullut siitä alienoituneeksi. Mutta Weber oli täysin rannaton. Vahinko että pääteos ei ole suomennettavissa eikä suositeltavissa, koska se on oikeastaan rikas, rönsyilevä ja keskeneräinen aineisto eikä tavanomainen teos.

Mutta toisaalta, minkä verran Antti Eskolan tuotannosta on jäljellä? Ja oliko Pekka Kuusi, väitöskirjan kohde, kenties Erkki Tuomiojan suuri väärinkäsitys?  Kuusen ”60-luvun sosiaalipolitiikka” oli todellisuutta hahmottanut ja luonut teos ja sellaisena harvinaislaatuinen ja hieno. ”Tämä ihmisen maailma” oli vaikuttava yritys rakentaa ”kulttuurin evoluutiota” ja löytää yhteiskuntatieteiden ja biologian kätketty yhteys. Evoluution käsitelaina ei tunnu enää hedelmälliseltä ja käyttäytymistieteiden ja biotieteiden yhteys vaikuttaa keksityltä. Ainakin akateemisessa perinteessä edellinen tutkii sanoja, jälkimmäinen niin sanottua ulkoista todellisuutta.

Kustantaja varautui myös maailmanvalloitukseen tuolla Kuusen kirjalla. Mutta Hannu Tarmio oli hyvä kestämään pettymyksiä.

Marxilaisuuden, Neuvostoliiton ja kristillisen (Martin Buber) ja jumalattoman opin vieraantumisesta kaatoi Internet.

Pikaerehdys olisi luulla, että tässä Internet haluttaisiin osoittaa hyväksi asiaksi. Mitään sellaista ei ole sanottu. Mitä kaikkea on Internet? Tätä nykyä se on hyvin monille mm. tapa hoitaa vähäisiä pankkiasioitaan. Toisille se on sähköposti ja kolmansille aitoja tai kloonattuja uutisia meiltä ja maailmalta. Minulle puukko on hyvä asia. Pidän puukkoja seinällä. Jollekin toiselle se on huono ja vaarallinen ja kolmannelle aivan yhdentekevä.

Nuorten ja lasten verkon käytöstä ja pelaamisesta on hienoa olla huolissaan. Mutta onko siihen aihetta? Me aikoinamme notkuimme kulmille ja potkimme mummuja ja harjoitimme sukupuolista häirintää. (Itse olin todellisuudessa kotona opiskelemassa huonoja tapoja kirjoista.)

Sosiaaliala puhuu syrjäytyneistä ja kouluala pudokkaista, lehdet peräkamarin pojista. Mutta jospa ”ihmisjoukon yksinäisyys”, The Loneliness of Crowd, tuli sosiologian termiksi vasta kun se alkoi jo väistyä? ”Keilaaminen yksin” (Bowling Alone) oli tutkimus amerikkalaisen keskiluokan ”sosiaalisen pääoman murenemisesta”. Osoittautuiko ilmiö pysyväksi?

Käyttäytymistieteissä ja mediassa käy joskus noin. Katsokaa miljoonamiehiä ja poliitikkoja: ”valkokaulusammatti” ei ole enää hyvä kielikuva, eikä ”sinikaulus” ole koskaan sopinut Suomeen. Kun nyt näkee Helsingissä valkoisen paidan ja kravatin, edessä on ruumisarkkuliikkeen edustaja. Jopa investointipankkiirit suosivat raitoja ja värejä. Maripaita merkitsee arkkitehtia tai professoria.

Jos yrittäisimme väkisin käyttää marxismin ja sitä sivuavien oppisuuntien termejä, onko kapitalismi nyt voittanut? Huokaavatko työtätekevät pääomapiirien ikeessä? Ovat luokkavastakohtaisuudet kiristyneet? Onko ilmassa luokkataistelun käryä? Onko proletariaatin diktatuuri näköpiirissä? Mitä nyt kuuluu Adornolle ja Horkheimerille? Miten Pekka Kuusi kuvailisi nykytilannetta? Sosialidemokratia on kokenut kovia. Missä se on selviytynyt, siellä se on tehnyt sen luopumalla aatteistaan. Syrjäytyneitä siis on. Heistä myös puhutaan jonkin verran, mutta ei heille ole enää puoluetta.

Tätä vaikutelmaa vahvistaa perinteisen oikeiston kesyyntyminen. ”Sosiaalinen mieli” ei ole minkään poliittisen ryhmittymän yksinoikeus eikä oikein tunnusmerkkikään. Mutta kentällä toimivat rajoitetuin voimin vihreät, joka ei alkujaan syntynyt lainkaan puolueeksi, ja erilaiset populistiset ryhmittymät, jotka ovat saaneet suurtakin suosiota olkimiehillä eli lavastetuilla vihan kohteilla.

Tekniikka ei määrää mielensisältöä, mutta tekniikan puute määrää. Kysyn, eikö älypuhelin ole lapsille muutakin kuin muoti – olisiko se keino välttää yksinäisyys ja ulkopuolisuus. Verkossa pääsevät mukaan myös ne, joiden kaa ei oikein oltaisi.