Kuparin hinnalla

Ja nyt päästään vakavaan asiaan. Operaattorin – tässä tapauksessa Elisan – kommelluksista voi tietysti sanoa sanan tai pari, mutta ei koko asia nyt siinä ole, mitä jonkun blogistin lähistöllä tapahtuu.

Kysymys tietoliikenteestä yhdistää kuntauudistuksen ja sosiaalisektorin uudistuksen. Se yhdistää nämä kaksi vaikeinta pitkän ajan poliittista kysymystä, etenkin kun horisontiksi otetaan surullinen taloudellinen tilanne.

Julkista tukea tarvitsevia voi nykyisin hoitaa vain kotiin tai laitoksiin. Molemmat ovat tehottomia ja tulevat liian kalliiksi. Ajatelkaa esimerkin vuoksi vanhuksia. Kotihoito eli tällä hetkellä kuntien palvelu on liian kallista. Lisäksi käytännössä palkattomia omaisia rasitetaan hyvin pahasti. Laitoshoito on aivan liian kallista. Kuitenkin se on hyvä bisnes, joka on valunut nopeasti pääomasijoittajille, osaksi ulkomaisille.

Suurin yhteinen tekijä on tietoliikenne.

Ajatellaan edelleen esimerkkinä hoitoa tarvitsevia vanhuksia. Selvyyden vuoksi: itse en vielä kuulu näihin, mutta olen kovin kiinnostunut mahdollisuuksien kehittämisestä.

Voiko vanhoja hoitaa kotiin alueella, jossa matkapuhelimet eivät kuulu kunnolla? Ei voi. Entä sairaita? Jos nyt kuitenkin mainitsen malliksi oman pikku kyläni, tänne ei välttämättä saisi ambulanssia eikä edes ruumisautoa, koska Skypekään ei välttämättä toimi. Toissapäivänä, eilen ja tänään ei olisi toiminut. Eikä olisi voinut soittaa poliisia, jos joku ikätoveri olisi lehtikirjoitusten innostamana ratkennut ryyppäämään ja ruvennut remeltämään.

Pieniä asumisyksikköjä on kehitelty mm. älytaloina, kun on ajateltu energian säästämistä. Kokeilut eivät ole juuri vakuuttaneet. Talot nähdään staattisesta eli säästäviksi rakennettuina. Ne olisi nähtävä dynaamisesti eli järjestelminä. Kriittinen kysymys on talon kyky sopeutua muutoksiin, esimerkiksi pakkasiin, helteisiin, tuuliin ja sateisiin.

Tunnistin ja toimilaiteteknologia on olemassa. Sen käyttäminen on juuri tuota tietoliikennettä. Taas esimerkki, ja helppo. Vanha ihminen asuu yksin. Hänen WC:nsä vesisäiliöön olisi hyvä sujauttaa laite, joka hälyttää, ellei vessaa ole vedetty vuorokauteen. Tuon hälytyksen linkittäminen paikkaan, jossa se aiheuttaa toimenpiteen, on tietotekniikkaa.

On kovin helppo kirjoittaa tällaista. Suomalainen toimintaperinne suosii edelleen joustamattomia ratkaisuja ja etenkin tietotekniikkaa, joka on aivan liian kallista ja kroonisesti kesken. Elämme edelleen – puuttuvien – innovaatioiden huumassa.

Mutta – jälleen esimerkki – ostaisiko nuori perhe minun taloni, jos saisi halvalla? Ei ostaisi. Täällä ei voi pelata verkkopelejä eikä käytännössä edes striimata elokuvia, koska laajakaistayhteys on vanhaa kuparia, ei optista kuitua. Aivan tavallisen nuoren perheen elämä on sopeutettu aikamoisille tiedonsiirtonopeuksille, ja lisää tulee.

Käytän omaa taloani esimerkkinä, koska esimerkiksi maan hallitus on olevinaan huolissaan tietoliikenteestä ”syrjäseuduilla”. Todellisuudessa näitä syrjäseutuja on keskellä suuria kaupunkeja ja etenkin, tässä tapauksessa, niiden välittömässä tuntumassa.

Edellä mainittu blogisti voi verkkoyhteyden puuttuessa viihdyttää itseään lukemalla tai kirjoittamalla kirjoa, kuten tekeekin. Mutta millä tämä yhteiskunta hoitaa ne tehtävät, jotka kaatuvat väkisin niskaan, ellei ongelmia lähestytä tunteilematta?

Hoito- ja hoiva-alan teknologiaan menee tällä hetkellä ainakin sata kertaa enemmän rahaa kuin televisioon, lehtiin, viihteeseen. Kun aloin viisitoista vuotta sitten puhua ”sisällöntuotannosta”, sitä puhetta pidettiin omituisena ja joka tapauksessa turhana. Mutta ei tuo sisältö, siis se mitä johtimissa kulkee, ole olennaisesti aivotonta viihdettä. Se on jo tällä hetkellä ja tulee olemaan jonkun henkilön pulssi tai uloshengitysilman pika-analyysin tulos tai verenpaine. Toiseen suuntaan se on yhteys terveyskeskukseen tai eläkeasioita käsittelevään toimistoon tai verottajaan – tai lapsenlapsiin.

Vanhus joka sanoo tulevansa toimeen ”ilman Internetiä” ei ajattele eikä hänen itse tarvitsekaan ajatella, että hän tulee toimeen jonkun toisen kustannuksella ja käyttäen muiden aikaa. Kun vanhempani asuivat kotonaan, mietin välillä vakavissani webcamia. Mietin ajaessani Etelä-Espooseen kuulostelemaan ulko-ovelta, onko kaikki kunnossa. Jos silloin, joitakin vuosia sitten, saman olisi voinut hoitaa kovin helposti tekniikalla, kenenkään yksityisyyteen kajoamatta. Se ranteessa pidettävä hälytin on nimittäin laiha lohtu, jos putoaa sängystä ja hälytinkäsi jää alle.