Ryti

Järviruoko eli ryti on Suomen ainoa ruokokasvi, pienten ja suurten järvien asukki, ja eri eläin kun järvikaisla. Sääli etten osaa suomentaa Frödingin ”Säv, säv, susa”.  On se niin sekapäistä tekstiä ja niin unohtumattoman hyvä. Mutta minun korvissani tämä ruoko on kovempi kohisemaan kuin kaisla, eikä järvikorte kohise ollenkaan. Lukiessa tai laulua kuunnellessa tajuaa, että kirjoittaja aavisti tulevansa hulluksi. Se maalaus Frödingistä katatonisessa tilassa sairaalan sängyssä on järkyttävä. Mikä miehessä oli vikana, siitä ei ole yksimielisyyttä, mutta ainakin alkoholismi ja diabetes ja tietysti runous. Hän oli laineen lyömä, lumpeisiin hukkunut.

Tässä rannassa ruoko kurottuu Naton suuntaan. Sellaisia ovat vallitsevat tuulet.

Suomi ei ole idän ja lännen ikuinen taistelutanner. Ruotsin ja Venäjän ratkaisevat taistelut käytiin nykyisessä Virossa (Narva) ja – Ukrainassa (Pultava). Idän ja lännen taistelutanner on Puola, joka oli kerran nimeltään Puola-Liettua, Euroopan suurin maa, Rzeczpospolita.

Väitetään ettei kantaslaavissa, joka siis on slaavilaisten kielten arvattu edeltäjä, ollut mainittavasti merta, rannikkoa tai hurjia maanpinnan muotoja tarkoittaneita sanoja. Kun näiden kansojen koti on varsin selvästi Ukraina, kukaties sikäläiset suot, päivänpolitiikkaa voi valaista muutaman vuosituhannen valolla.

Varoitan lukijoita vakavasti sellaisista haaveilijoista kuin Spengler ja Toynbee. Varoitettuani sanon, että enemmän kuin aro joki olisi keskellä slaavien kieltä ja mieltä. Vedellä on nöyrät niskat. Joet kantavat sekä sotamiehiä että ruumiita. Eilen kirjoitettiin Suomesta ja järvistä ja pyrittiin jälleen kerran ilmaisuun, jossa leijan katsojan uskoa narun olemassaoloon koetellaan.

Tuossa kirjoituksessa järvien ylistykseksi sivuutettiin tahallisesti Ruotsi. Jopa verkkolähteissä yksiköt ovat kätevän epähavainnollisia.  Laski Saimaan miten halusi ja sisällytti siihen osia mielensä mukaan, Euroopan suurimpien järvien listalla se on neljäs, pinta-alan mukaan laskin. Suurimmat ovat Laatokka, Ääninen ja Vänern. Jos sen sijaan otetaan puheeksi vesimäärät eli siis kuutiot, lista muuttuu. Ruotsissa sitä vettä riittää. Äkkiseltään unohtuva Torniojärvi, jonka ympäristön kansallispuistoja olen nyt ryhtynyt ylistämään, on aikamoinen. Täytyy selvittää, mitä maksaisi menopaluulippu Kirkkonummi – Kiiruna – Kirkkonummi. Eläkeläisille järjestynee alennus.

Kerran lähetin kaverini, josta ei tullutkaan ministeriä, interrailin kaltaiselle eläkeläisharhailulle Euroopan rautateille. Viikossa jo kuulemma oppii nukkumaan istuallaan. Erikoisesti kiinnostaisi ajella johonkin Göteborgiin ja sitten vaikka Malmöön. Kööpenhaminan päärautatieasemalla olen ollut uneton. Lyypekin raatihuoneenkellarissa saa vaikka bratwurstia ilman konjakkia, tai jos se ei käy päinsä, ilman Jägermeisteria.

 Nämä ajatukset ja tilaisuus nähdä peltoja ja järviä ja jokia ja kenties muutama kaupunki, ovat kiihdyttäviä, mutta W.G. Sebald kirjoitti jo ne kirjat. Hän oli sekä vähän nuorempi – syntynyt samana vuonna kuin minä mutta kuollut yli kymmenen vuotta sitten. Hänen usein kuvaamansa ajatus junasta jättäytymisestä jollain tuntemattomalla seisakkeella saa silti silmät vettymään. Ja eikö myös tämä satavuotias, joka karkasi ikkunasta, päätynyt aluksi hylätylle pysäkille?

En lopultakaan tiedä noista junista. Ensin Veijo Meri (ja Antti Hyry) ja viimeksi Rosa Liksom täyttivät junanvaunut puheilla ja ajatuksilla. Jos joku uskoo, kuten minä, että kulkeilla olo on mielentila, lähiperimäämme ja itämerensuomalaista mytologiaamme on maajalassa liikkuminen. Järvet ja merensoutaminen ovat kyllä hienoja aatteita, mutta tunnen yhden soutumiehen, joka kuuluu menneenavoveneellä yli sekä Suomenlahden että Pohjanlahden, ja ymmärrän, että sellainen toiminta sopii lähinnä tosimiehille, hiukan niin kuin umpihankihiihto.

Eilinen ja edellinen kätketysti ilmaistu asiani paljastettuna koskee siis kuitenkin Natoa eli länttä ja itää. Erästä asiaa osoittamaan ei tarvita poliittisen johdon tilaamia erillistutkimuksia. Nähdäkseni sodasta ja rauhasta ei liioin pidä eikä voi järjestää kansanäänestystä.

Sen jälkeen kun Neuvostoliiton – itse asiassa Venäjän – osuus Itämerestä supistui Pietarin kaupungin seutuun ja Kaliningradiin, kysymys sotilaallisesta toiminnasta ei ole miltään osin sama kuin ennen. Natoon eivät kuulu Ruotsi ja Suomi. Siis Ruotsi-Suomi on tosiasiallisesti olemassa, pitkästä aikaa. Suomen suuriruhtinaanmaa tuntuisi vastaavasti kadonneen.

Politiikassamme vallitseva ajatus liittosuhteista ja liittovaltioista – EUJ-asia – muuttui vanhanaikaiseksi viimeistään vuonna 1914, aika tarkkaan päivälleen 100 vuotta sitten. Toisia valtioita autetaan tai ollaan auttamatta tarpeen mukaan, ja tarpeen arvioi auttaja.

Jostain Hollannin korkeudelta katsoen Pohjois-Suomi on tärkeä alue. Venäjältä katsoen se on hyvin tärkeä alue, jonka Neuvostoliitto jätti epähuomiossa miehittämättä joulun alla 1944. Tapaukseen vaikutti vahvasti Saksan armeija.

Kun Pohjois-Suomi ei voine liittyä Natoon, ratkaisun valta on koko Suomella. Sotilasjohtomme melkein myöntää, että Ukrainan kaltaisesta tilanteesta oppia ottaen sotilaallinen turvallisuus täällä vaatisi siksi paljon meri- ja ilmavoimia ja panssareita, ettei meillä sellaisia ole eikä ole varaa.

Siksi yhteistyö Ruotsin kanssa on kiireellisempi asia kuin Nato, mutta lopputulos voi olla parempi. Kaikkien kauniiden puheiden jälkeen sotilaallisesti silmälläpidettävä suunta on Venäjä, ja maanpuolustuksen ylläpitäminen on siten ensi linjan asia. Yhteistoiminta Ruotsin kanssa, muistaen erikoisesti Pohjois-Ruotsin mielenkiintoiset raaka-ainevarat, on se kiireisin asia, ja samaa puheenaihetta on asiallinen ja muodollinen suhteemme Natoon. Haluttiin tai ei, siitä puhutaan koko syksy. Toivon tosissani, että ympäripyöreät puheet unohtuisivat nyt.  Kai Natoon voi ilmoittautua vapaaehtoisena? Jos siis ilmoittauduttaisiin.