Kaksikymmentäviisi

Matkailumainonta jatkuu. Se eilinen kuva oli oikeasti Keitele, tämänpäiväinen Pohjois-Konnevesi. Väliä on Neiturin kanavalla tuollainen kilometri. Joskus kirjoitan tähän innostuneena kuin entinen mies Jeesuksesta, kuultuaan Hänestä vasta eilen. Tämä ei ole sellainen kirjoitus. Tunnen henkilöitä, jotka ovat kotoisin Konnevedeltä. Itse asiassa olen naimisissakin juuri sellaisen henkilön kanssa. Kuisti jolla kirjoitan nokka kohti kesäkuussa perustettua kansallispuistoa, on kesäasuntoa, joka on ollut tuon perheen jokakesäisessä käytössä yli 50 vuotta. Kiinteistöön kuuluu 23 kuikkaa, tai siltä minusta ainakin tuntuu.

Eilen käytiin asioilla Rautalammin puolella. Siinä rajan paikkeilla on kohta, jota koskeva uutinen mahtoi olla ensimmäinen tästä kunnasta muistamani. Kivisalmessa tapahtui 50-luvulla hyvin paha lossionnettomuus. Linja-auto meni puomista läpi pohjaan ja toistakymmentä ihmistä kuoli, paitsi eräs nimeltä mainittu isäntä, joka uimataidottomuuttaan uhmaten sukelsi vielä emäntänsäkin pintaan. Tapaus järkytti koko maata ja siitä kirjoitettiin paljon lehdissä. Onnettomuuden syynä oli vasemman takapyörän jarruputken tiivistekumin rikkoutuminen ja siitä johtunut jarrunesteen vuotaminen. Ennen pitkää linja-autoihin määrättiin kaksipiiriset jarrujärjestelmät.

En muista kymmentä sellaista paikkaa, jossa maantieltä katsoen järven vastarantaa ei näy. Yksi sellainen on tietenkin Lappajärvi, mutta näillä main itsestään selvän Päijänteen lisäksi juuri Keitele ja Konnevesi toteuttavat tuon ehdon, ja muuan näkökyvyn teroittamispaikka on juuri tuo Kivisalmi Rautalammille mentäessä.

Järviwiki luettelee pinta-alaltaan Suomen suurimmat järvet. Keitele on kymmenen suurimman joukossa, Konnevesi kahdenkymmenen. Ja ovat siellä minulle itselleni tutut Pihlajavesi ja Haukivesi myös.

Tilastointi kertoo henkilöhistoriallisesti merkittävän tiedon. Kotikunnassani Kauhavalla järvien osuus kunnan pinta-alasta on 1 prosentti, täällä 25 ja naapurikunnassa lähes 30. On Suomea moneksi, jos sana sallitaan.

Eilen olimme katsomassa Kukkosen Hessun suunnittelemaa huvilaa Pakarilansalossa eli siis saaressa. Kyllä se rakennus selvästi kuuluisi Unescon maailmanperintölistalle siinä kuin saman arkkitehdin keskikauden (1984) tuotantoa oleva Pönttöniemen Possula Ahvensalossa Niillä main tulin itse teutaroineeksi 70-luvulta alkaen. Ja jos nyt vaihteeksi puhutaan totta, ei kotikylämmekään arkkitehtiä tarvitse kovin kaukaa etsiä, vaikka siellä kyllä kokeiltiin asukkaiden omaa osallistumista suunnitteluprosessiin.

Eilinen isäntä myönsi asiasta tiedusteltaessa, että heidän sukunsa ja sukunimensä tunnetaan seudulla tuskin 500 vuoden ajalta, mihin esitin lohdutuksen sanan, että Kustaa Vaasahan oikeastaan vain pani virkamiehensä kirjaamaan olevat olot ja tapahtuneet tosiasiat. Rohkenen epäillä, että kun myös tänne  pääsee soutamalla Salpausselän maisemista, kyllä tänne on tultu herroja pakoon tosi kauan. Ja tuon mainitun Kivisalmen kohdilla on kieli- ja mieliraja tälläkin hetkellä.  Ennen kuin pahaa aavistamaton kulkija huomaakaan, ollaan Savossa niin että kuulostaa kaaheelta.

Pohdin kiinnostuneena, minkä muodon sukututkimus vielä ottaa. Toistaiseksi harrastetuin muoto ei tunnetusti paljon kerro. Kun esimerkkinä mainiten oma sukunimeni tavataan monien muiden karjalaisnimien tavoin erilaisista rekistereistä, tiettävästi myös rangaistujen luetteloista, puolen vuosituhannen ajalta, niin ei tuo perimä niin hirveän paljon paina. Sekanaimisesta huolimatta perimän jättäjien määrä isän ja äidin puolelta kaksinkertaistuu joka sukupolvessa taaksepäin mentäessä, ja joukkoon mahtuu kaikenlaista kulkijaa ja villimunkkia.

Eilinen mytologioihin viitannut kirjoitus oli tuota samaa ajatuskokonaisuutta. Mielensisällöt periytyvät suvuttomasti. Vaikka ei turvauduttaisi hiukan mahon oloiseen ”meemin” käsitteeseen, on meillä tiukasti mielessä istuvia uskomusjärjestelmiä, joille sata vuotta ei ole mikään aika. Pelkkä kylmä järki sanoo, ettei esimerkiksi kuolleen ihmisen ruumiin käsittelyllä ole oikeastaan väliä, kunhan niitä ei jätetä pitkin tauteja levittelemään. Silti ihmiset ja osa eläimistä suhtautuu vainajiin monin menoin. Rautalammillakin hautausmaa tuntuu olevan saman kokoinen tai suurempi kuin kirkonkylä.  Itse en ilahtuisi, jos tietooni tulisi, että minut eli nahkani aiotaan sijoittaa täytettynä vaikkapa vaivaistalon eteiseen. Tuskin sitä tututkaan pitäisivät erinomaisena ajatuksena. Kun kysymyksessä olisi kuitenkin kuva eli representaatio, ei se pohjimmiltaan poikkea muotokuvista eikä valokuvista, joita jälkeen elävät sirottelevat mielelläänkin ympäristöönsä.

Pohjalaissyntyisen suuren murhamiehen Matti Haapojen luuranko siirrettiin tietoni mukaan jossain vaiheessa pois rikosmuseosta. Se ajatus lakkasi tuntumasta onnistuneelta, että rikosmuseossa säilytettäisiin myös ikään kuin rikollista, malliksi. Ihmiselle kuuluu paikka, mielellään ei markkinapaikka. Jos joku haluaa kadota kuoltuaan tuhkana tuuleen, se on sitten hänen oma asiansa. Moni muinaiskulttuuri hautasi vanhempansa ja esivanhempansa asuintilan lattiaan, ja hieman nuoremmissa kulttuureissa arveltiin, että sitä hienompaa mitä lähemmäs alttaria pääsee arkussaan. Mutta luullakseni kirkon lattian alle haudatutkin on vähin äänin siirrelty maan poveen, eikä syistä tarvitse arvailla.

Niinpä olemme jälleen kerran sielunmaiseman nimityksen äärellä. Tuo paikan henki, genius loci, tunnetaan hyvin laajalti. Hyvänlaatuinen höperehtiminen sallii katteettoman tunteilemisen. Minulla tämä toimii niin että vaikka en kasvinvuosinani ollut erikoisemmin järvien kanssa tekemisissä, mitä nyt huvilalla Evijärvellä, tämänhetkinen näkymä tuntuu käsittävän kaiken sen, mitä olen maailmaltani kaivannut: puita, kiviä – kalliota ja siirtolohkareita – ja järven, joka on sen verran iso, että sillä on oma mieli ja tyypillinen pinnanalaisuutensa.

Isäni mielenmaisema oli Luirojärvi. Minulla on tässäkin tietokoneessa ruudunsäästäjänä valokuva näistä kahdesta. Luultavasti hän oli ominut sen joskus sotien jälkeen. Joutselänjärvi on rutakko ja syntymäpaikan Terijoen Suomenlahti tuskin ehti suuremmin vaikuttaa, koska perhe asui milloin missäkin.

Itse en välitä vanhoista kalajumalista, mutta järven hengen kanssa haluan pysytellä väleissä. Nyt muutaman kesäviikon aikana olen ottanut koko joukon valokuvia ja voin todistaa, että järvi on kuin metsä, ei koskaan kahtena päivänä eikä edes aamulla ja illalla sama. Elollinen olento. Ja tämän järven jumala on kuikka, joka osaa kulkea vetten päällä, syväin vetten.