Oma nimi vai hevosen nimi

Ei se kysyttäessä ollut aina selvää, pitikö ilmoittaa oma nimi vai hevosen nimi. Hakkuutyömaalla eli savotalla yhtiön edustaja teki sopimuksen hevosmiehen kanssa ja tämä puolestaan ehkä tiepuolesta poimittujen hakkuumiesten kanssa.

Taustalla on suomalaisen lainopin visaisimpiin luettu ongelma, ’työkunta’ (konsortio). Siis oliko esimerkiksi kenttäsirkkelin kolmea omistajaa verotettava yrityksenä vai ei. Tällaisia ennen pohdittiin. Vastaus merkitsi selvää rahaa tai rahanmenoa: oliko ostettava veromerkkejä eli siis suoritettava ennakonpidätys.

Ennen minun aikaani oikeudelliset ongelmat olivat vielä suurempia: mikä oli työntekijän nimi?

”Pohjolan elinkautiset” (kirjoittanut Jussi Lainio) olivat joskus sekä Jumalaa että poliisia paossa. Lähtö aivan keskenkasvuisena taivaansinisen köyhästä kotimökistä maailmalle ja päätyminen lentojätkänä tai peräti losojätkänä savotoille oli totista totta eikä mitään iskelmää. Minäkin olen kuunnellut näitä tarinoita. Jopa Savonlinnan seudulla vieläpä sotien jälkeen joissakin paikoissa hakkuumiehet yrittivät selviytyä kiljuvan taivaan alla hengissä koko talven. Siis jopa kämppä oli ylellisyyttä, jota ei järjestynyt kaikille. Ja lumissa rypevät pokasahan vinguttajat olivat sodasta kuka paremmin, kuka huonommin äskettäin selviytyneitä miehiä ja kansakoulusta kesken kuudennen luokan karanneita.

Muistelmien ja kommunistien välittämä kuva talvitöistä on osittain liian ruusuinen.

Nukun keskellä suurta ylellisyyttä lakanoissa, joiden leimassa lukee ”Yhtyneet Paperitehtaat”. Ne ovat vaimon kotoaan tuomia. Kun uudet liikennejärjestelmät tekivät lopulta vallan inhimilliset metsäkämpät tarpeettomiksi, terävän pään varusteita myytiin firman miehille, kuten mehtän ostajille, joille siis oli ollut vallan vuodevaatteet.

Pohjoisen antologioista ylivoimaisesti paras on Veikko Huovisen ”Suomen saloilla” (1981).

Metsätöistä kertovan kirjallisuuden huippu on SKS:n perinteen keräyskilpailun tuloksista koostettu ”Jätkät sen kun porskuttaa” (Laaksonen – Holtari – Vento, Weilin + Göös 1970, 2.p., 3. p.).

Nämä niteet eivät ole harvinaisuuksia, mutta saa niitä ehkä hetken etsiä kirjastoista ja antikvariaateista. SKS:n kansanrunousarkiston johtaja Pekka Laaksosen artikkeli on rajua tiedettä. Hän siteeraa muistelmaa.

”Kuusamolaisten suhteen [se] oli toivotonta. Jos kuusamolainen ei ollut sukunimeltään Määttä, oli hän melkoisella varmuudella Lämsä. Tuskailivat siinä savottain kasöörit heidän selvillä pitämisessään, kun samalla savotalla saattoi olla kymmenien Määttien joukossa Kalle Aukusti Määttiäkin toistakymmentä kappaletta. Kuusamolaisten samannimisyydestä laskettiin leikkiäkin, jolle oli ominaista liioittelu, jätkäperinteelle ominainen tyylipiirre.

’Muualta lähdetään yksittäin, mutta Kuusamosta joukolla. Matkanteko sujuu suljetussa osastossa, jonka nimi on jutka. Kuusamossa on paljon samannimisiä ja senpä vuoksi jutkakin on jaettu osastoihin. Jutkan keskustaan on sijoitettu Lämsät, joita on 120. Heidän edessään ja takanaan taivaltaa 96 Määttää ja jutkan sivustoilla kulkevat Juntuset, niitä on 77. Jos jostakin syystä joku jää pois, niin liikkeelle ei lähdetä ennen kuin samanniminen on saatu tilalle.’

Artikkeli sisältää sen kuuluisan liikanimiluettelon. Kämpiltä tunnettiin mm. seuraavat Korhoset: Kapsäkki-Korhonen, Katisija-Korhonen, Kolisija-Korhonen, Komia-Korhonen, Konisija-Korhonen, Kouho-Korhonen, Lamakaula-Korhonen, Lehmä-Korhonen, Pollonokka-Korhonen, Retliini-Korhonen, Räkänokka-Korhonen Sensuuri-Korhonen, Sormi-Korhonen ja Vitopää-Korhonen.

Väisäsistä mieleenpainuvimpia ovat Kehnompi-Väisänen, Mateenmallinen-Väisänen, Ranuan pastori ja Vastanhakoinen-Väisänen.

Huotareista muistetaan esimerkiksi Housunperse-Huotari. Hiltusissa erotettiin toisistaan Hyväntuulen-Hiltunen ja Itku-Hiltunen. Laajalti tunnettiin Tuskanpunanen-Karppinen ja Nälkäajan Karppinen.

Omaan jylhään nimensaannin korkeuteensa ovat jääneet Kilpeläiset, siis Lännen-Kilpeläinen, Piru-Kilpeläinen, Vittumainen-Kilpeläinen ja Kaikista vittumaisin Kilpeläinen.