Koti maalla

Ajatus päästä katsomaan vanhoja paikkoja onnistui yli suurtenkin odotusten. Mainiot yhteensattumat edistivät asiaa. Valokuvien ottajan tehtävässä oli helppo seurata sivusta. Kuvia katsellessa oli vielä helpompi nähdä, miten litteä keksintö valokuva on. Jos rakennuksen haluaisi kuvata hymyilevänä, heräilevänä tai torkkuvana, tarvittaisiin raskaat valaisinlaitteet tai sitten niin mielettömiä onnenpotkuja, ettei sellaisia elämässä esiinny.

Tilanne on toinen, kun ihminen on katsomassa vanhaa, hyväkuntoista kotitaloaan, puolen vuosisadan takaisia paikkoja. Sisustaminen on hiukan mietityttävä aate ja myös stailaamisessa on se ongelma, että parempi kun maailma ja sen kaikki talot stailaavat ihmistä, ei päinvastoin.

Hiukan aikaisemmin valokuvaamani rappiotalot olivat toista. Kun haapa kasvaa huoneessa ja entisestä näyteikkunasta näkee lattian pinnoitteen puhkaisseita koiranputkia, se on siinä. Tuossakin kirkonkylässä pelottavan suuri osa taloista ja niiden huoneistoista näytti olevan heitteillä. Syy on selvä. Kirkonkylät ovat heitteillä.

Olen edelleen entisellä kannallani. Kunnat pitäisi yksityistää. Jos olisin hiukan nuorempi, tarjoutuisin ottamaan poikieni ja tyttäreni kanssa urakalle keskisuuren maalaispaikan hallinnon. Kunta on nykymaailmassa vähän kuin osuusmeijeri eli kiitettävä ja kannatettava ajatus, jolla ei ole enää menestymisen edellytyksiä.

Luin jo loppuun sen Packerin kirjan ”Unwinding” ja kaipaisin samanlaista Suomesta. Tämäkin maa on päässyt pärköämään. Kirjakielellä sanottaisiin ”purkautumaan”, mutta veljeni pärvötti pienenä villapaitansa, muka matonkuteiksi. Kun siirryn kirjoittamaan Packerin kirjan nostattamista tunteistani, voisin panna otsikoksi ”silmäpako”.

Arvioni mukaan tuollaisen kirjan aineisto kerääminen ja tarkistaminen ja itse kirjoitustyö veisivät noin 50 000 työtuntia. Tulos olisi niin riipaiseva, ettei kirjaa ostaisi kukaan. Rintalan sota- ja Leningrad –kirjat ovat samaa lajityyppiä. Vaikeinta näet on järjestää ihmisten kertomat muistot ja asiat niin että ne alkavat kommentoida toisiaan, että rohkeus olla käyttämättä köyhäinapuna saatuja tekohampaita limittyy rypsiöljytuotannon ja Washingtonin lobbarien ”sotamuistojen” kanssa.

Vaikuttavia yksityiskohtia löytyy. Kokenut poliitikko jossain lähellä Alabamaa neuvoo, ettei näille ihmisille pidä koskaan puhua kierrättämisestä eikä kompostoinnista. He ovat niin oikeistolaisia, että suuttuvat heti eivätkä anna koskaan anteeksi. ”Recycling” on heille eurooppalaista sosialismia pahimmillaan.

Ja tämän luin juuri kun olin ajatellut ehdottaa kunnallista haulikkovuokraamoa kirjaston sivutoimialaksi ja jokaviikkoisia suljettuja rallipolkuja nuorille miehille, joilla on himo päästä hengestään tai ainakin autostaan. Jyväskylästä käsin ajettiin taas kilpaa. Koitoksen nimi ei ole enää Jyväskylän Suurajot. Ainakin kaksi pikataipaletta oli tässä lähellä, ja siitä ajatus niiden saamisesta kokokesäiseen käyttöön. En puhu omaan pussiini. Autoilijana olen niitä toisten tiellä kulkijoiden vihaamia, lippalakki päässä, leuka tanassa, kuusikymppiä mittarissa kahdeksankympin alueella ja ote ratista sellainen että rystyset ovat valkeina vielä illalla.

Autoilumiete tuli lehdestä (Auto Bild), joka oli sekä vierailumme kohdetalossa että omassa kassissani. Siinä on juttu Mustangista, joka saattoi olla kaikkien aikojen mielettömimpiä sarjavalmisteisia autoja. Moottoritehot ja alusta pyörien ripustuksineen eivät olleet samasta maailmasta, mutta tämä Packerin kuvaama yleisö rakasti näitä bensapetoja. Erikoisen ihastuneita olivat ne nuoret miehet, joiden joku oli sanonut olevan James Deanin näköisiä. Dean oli kuollut jo kymmenen vuotta aikaisemmin. Auto olla hän ajoi itsensä hengiltä oli Porsche Spyder.

En ole tuon lehden vakinainen ihailija, mutta huvituin kovasti aika huonosti toteutetusta oivalluksesta ”lapset autojen testaajina”. Lapsiinkin näkyivät vaikuttavat autojen ”ilmeet” eli etusäleikkö ja keula ”ilmeineen”. Muistan tuon tunteen omasta lapsuudestani. Jotkut autot olivat kiltin näköisiä, jotkut eivät. Vanha musta lättä-Citroen oli jotenkin hämmästyneen näköinen. Lapset moittivat ”Eihän täältä takapenkiltä näe mitään. Ja mulla on jo nyt paha olla!”

Kosken kaltaalle kunta on laitattanut allekirjoittamansa laatan, jossa lukee, että presidentti Kekkonen kalasti tuolla paikalla 1964 – 1981. Aleksis Kiven henkeen laatassa ilmoitetaan: ” Metsiemme ja vesiemme rauha antoivat hänelle viihtyvyyttä ja uutta voimaa.”

Kiveen hakattu kielioppivirhe – voisiko kuvitella mitään suomalaisempaa.

Syy ja seuraus eivät aina ole ajallisesti lähellä toisiaan. Kekkonen oli väitellyt tohtoriksi kunnallisoikeudesta ja hänen etevästi edustamansa puolue näyttäytyi erityisesti maaseutuväestön edun ajajana.

Pankkikriisi, joka alkoi muka 1991, oli Kekkosen syytä. Tämän vuosituhannen kriisit eivät ole.

Kekkonen oli elänyt nuorena miehenä parlamentarismi toimimattomuuden ajan ja sitten hankkinut itselleen ministerinä epäsuosiota 30-luvun lopulla jahtaamalla demokratiaa ja etenkin parlamentarismia vastustavia liikkeitä. Samalla hän tietenkin tuli edistäneeksi oman puolueensa asiaa. Yritys IKL:n suitsimiseksi oli juridisesti täysin perusteltu. Kekkonen ei ”hävinnyt” juttua. Alioikeuden ratkaisu oli odottamaton, ja asia oli hovioikeudessa, kun se vedettiin talvisodan takia merkityksensä menettäneenä tuomioistuimesta pois.

Mutta Kekkosen presidenttikausi oli menestyksekkään ulkopolitiikan ohella valtiollisen kunnallispolitiikan aikaa. Tuon 1956 – 1981, kovan kalastamisen, metsien rauhan ja vesien viileyden ajan Suomea johdettiin kuin maalaiskuntaa. Se perinne istuu lujassa. Siitä pitäisi nyt päästä, mutta vanhan rakennelman purkaminen sattuu kipeästi.