Kirjava syksy

Luin lehdistä ja katselin televisiosta tulevan syksyn tietokirjoista arveltua. Mielipiteissä oli kirpeyttä, kuten kuuluu.

Sattumalta olin juuri lukenut eräästä suurteoksesta E. Paasilinnan 1981 Lappia koskevasta kirjallisuudesta julkaiseman ja katsellut vähän pitkään runsaita asiavirheitä ja kohdittain eriskummallisia perusteluja.

Mutta edellisessä ja jälkimmäisessä tapauksessa perustelut olivat samat!

Kustantajien markkinaehtoinen laskelmointi tuottaa kauppoihin aivan liikaa kirjanimikkeitä ja tuloksena on tolkuton keskittyminen myyviksi arvioituihin aiheisiin.

Tänä syksyn paheksuttuja aiheita ovat elämänhallinta ja ”itseapu”. Se ei ehkä tarkoita itsetyydytystä vaan jotain ”elämisen taitoa”. Yllättäen myös historiaa paheksuttiin aiheen valintana. Pitäisi tutkia päinvastoin tulevaisuutta. Itse olen luullut, että tulevaisuuden tutkimus nimenomaan perustuu historiaan. Selvitetään tapahtuneita ja tapahtuvia muutoksia ja haetaan niiden turvin strategioita siihen, mitä ei ole vielä tapahtunut eli tulevaisuuteen.

Kolmekymmentä vuotta sitten sivuutettiin kaikin puolin arvottomana matkailua koskenut kirjoittelu, koski se kotimaata tai ulkomaita. Se oli ala-arvoista kirjoittelua, jonka takana oli pelkästään kustantajien saaliinhimo.

Muistaisin hyvin myös 40 ja 40 vuoden takaiset kirjasyksyt, koska olin silloin kustannusliikkeessä töissä. Keittokirjoja kirottiin 1974 erikoisen hartaasti. Eräkirjallisuus oli raadeltavana 1964. Eräitä jutelmakokoelmia julkaistiin aina jouluksi, ja kaikkien kummaksi niitä myytiin arvokkaan kirjallisuuden kustannuksella kymmenin tuhansin.

Kuulostaa asialliselta arvostella kirjoja oman itsen ympärillä pyörimisestä, ruumiin ja sielun päättymättömistä rakennusprojekteista. Vuonna 1964 Otavan mainoksessa ehdotustani syksyn kirjamainoksen otsikoksi pidettiin aiheellisesti huonona vitsinä - ”helvetin hyviä hartauskirjoja halvalla”.

Itsensä parantamisen kirjat jatkavat nimittäin aivan elimellisesti kristillisen hartauskirjallisuuden perinnettä, joka on maassamme pitkä. Vanhentunut termi oli ”ylösrakentava kirjallisuus”.

Keskustelu sananvapaudesta sekin sivuuttaa asiat, joita ei saa mainita nimeltä. Viimeksi huomiota kiinnitti Hannu Salaman uustulkinta jumalanpilkkaoikeudenkäynnistään; kirjailija oli romaanissaan nimennyt jotain kriittisesti eli, kuten väitettiin, pilkallisesti. Käsillä ei ollut niinkään Jumalan kuin Jeesuksen ja Raamatun pilkkaaminen. Nyt, vasta vajaan 50 vuoden kuluttua, hänelle on selvinnyt, että kysymyksessä olikin presidentin ja oikeusministerin salaliitto, järjestetty juttu, ja hänpä siis ilmoittautui syylliseksi.

Olin itse lähellä tapahtumien keskipistettä ja, hirveää kyllä, käsitin kirjailijan kirjeen tuomioistuimelle päähänpistoksi. Monet muut näkivät siinä korkeatasoisen kannanoton. Kirjailija katosi joksikin aikaa näkyvistä, eikä vieläkään ole tapana sanoa, että henkinen paine oli tuon prosessin kohteelle tavattoman kova. Siksi harkinnan näkeminen tilanteissa voi olla hiukan harkitsematonta.

Syytteen kalastelu ja halu tulla tuomituksi olivat muuten olleet 20- ja 30-luvulla äärioikeistolaisten käyttäytymispiirteitä (Simojoki, Kaila, Susitaival – vähän koko IKL). Kirjoituksesta viattomana tuomitseminen särvittää niin.

Jos suomalaisen sananvapauden historiasta taas kirjoitettaisiin, tieto- ja kaunokirjallisuuden ero osoittautuisi hyvin vaikeaksi. Salama on tämän kysymyksen suuri nimi. Alle kymmenen vuotta pilkkaromaanistaan, jossa kuvattiin muun muassa räävitöntä toimintaa ja puhetta, hän julkaisi hienon, pysyvän aseman saaneen kirjan ”Siinä näkijä, missä tekijä”. Kritiikki joka muistikuvissakin liittyy mm. Kalevi Seilosen nimeen, väitti rikollisen toiminnan (tuhotyöt) kuvausten antavan väärän kuvan kommunisteista. Kuva lienee ollut arvostelijoiden mielestä tuon aikakauden mielestä aiheettoman epäedullinen. Ja taas unohtui, ettei kysymyksessä ollut tietokirja.

Ja autotoimittajien termein ”cross-over”-kirjoittaja oli myös Paavo Rintala. ”Leningradin kohtalonsinfonia” toi kirjallisesti hyvin tehokkaassa muodossa sellaista tietoa, jota maassamme oli totuttu johdonmukaisesti karttamaan. Mutta tuon kirjan todenperäisyydestä ei väitelty, toisin kuin ”Sissiluutnantin”, jossa paheksuttiin sitäkin, että sukupuoliasioita pidettiin luonnollisina mutta tappamista ei.