Kärmes

Aamutelevisio (TV 1) addiktoi. Itkua tuhertaen tulin toimeen maalla kuistilla ilman, kun en raatsinut vaarantaa toisen aamu-unia. Ne jotka ovat huomanneet, etten juuri koskaan vastaa puhelimeen, sähköpostiin enkä tappouhkauksiin, eivät varmaan tiedä, että tapaan nousta viiden korvilla. Se on luutumista vanhoihin tapoihin. Kiivaan viranhoidon aikana varhaiset tunnit olivat onnen omiaan vakavaan työntekoon.

Päikkäri on sitten välttämätön. Kysykää vaikka suvun vauvoilta. Vauvat ovat viisaita ihmisiä.

Siellä televisiossa annettiin ohje kyyn siirtämiseen pihapiiristä. Ohjelma herättää mielessäni aina kysymyksiä. Nyt siellä varoitettiin, että Venäjälle myyty, nyt Suomen kauppoihin siirtyvä voi on yleensä suolatonta. Kysymys: lieneekö kysymyksessä perimmältään sama tapa, josta Elias Lönnrot mainitsee eräretkeilyn klassikossaan ”Vaeltaja”? Valamon luostari, joka ei kirjoittajaa oikein miellyttänyt maisemien eikä paikkojen suhteen, kiinnosti häntä kuitenkin. Aterialla kaikkiin ruokiin ja jokaiseen suupalaan lisättiin juhlallisesti suolaa.

Onko tämä pyhitysmeno? Vesi – vihkivesi – suola ja leipä sisältävät edelleen suuria merkityksiä.

Miten muuten teillä – minulle on luonnollista, että voileipä kädessä ei saa mennä ulos. Sitä vastoin olen oppinut juomaan kahvia ja syömään kroissun lippalakki päässä. Mutta mummu olisi antanut satikutia jumalanviljan halventamisesta, jos tosiaan olisi syönyt kävellessään. Limpun putoaminen lattialle oli onnettomuus. Leivän joutuminen pöydälle ylösalaisin eli kupera puoli alle, oli häpeäksi talolle.

Noissa asioissa oli erikseen miesten tavat ja naisten tavat. Miehet olivat oppineet sodassa sellaisia, mitä tämän hetken tapakouluttajat eivät hyväksyisi, esimerkiksi hakkaamaan puukolla pakista jäätynyttä hernekeittoa imeskeltäväkseen, kun eteen ei saatu mitään lämmintä ja kaikki keittiömiehet olivat kaatuneet. Naisten paikka hellan ääressä ei ollut vain alistamisen temppeli, vaan myös arvopaikka. Nyt lukien vuosikymmenien takainen naisaate hiukan haparoi väitteissään. Esimerkiksi miniän asema Itä-Suomessa oli surkea; tästä olen kuunnellut asianomaisten omia selvityksiä. Sitä vastoin emänään ja useimmiten tyttären asema Länsi-Suomen taloisissa taloissa saattoi olla hyvin vahva. Minun muistooni perinteiseen aitan avainten hallitsemiseen liittyi myös isännän rahalompakko. Emäntä jopa maksoi päiväläisten palkat ja isäntä vieläpä pyysi nöyrästi rahaa kaupunkimatkalleen.

Hiukan laimeasti television täti sanoi, ettei kyykäärmettä pidä tappaa. Ehkä hän oli uskovainen? Muistelen että kirjakulta mainitsee käärmeen pään murskaamisen (1. Moos. 3:14-15).

Tässä olen itse nähnyt suuren muutoksen. Eräskin oli kerran onkivinaan sidottuaan ison sammakon takajalasta ongensiimaan. Sitä pidettiin yksinomaan huvittavana. Tällä hetkellä kalojen ja yleensä vaihtolämpöisten väitetty tunnottomuus kivulle herättää jo monissa epäilyjä. On myös ihmisiä, joiden mielestä on sietämätöntä ajatella, että eläimet syövät toisiaan.

Hämmästelen suuresti sitä, miten jotkut reagoivat käärmeeseen, hiireen ja ampiaiseen. Vaihteeksi en halua pilkata. En vain osaa eläytyä toisten tunteisiin. Olen nähnyt useita kertoja tavallisen, tyylikkään naisen, joka alkaa tanssia jonkinlaista flamencoa ja kirkua uskomattoman kovaa kohdattuaan pihalla kyykäärmeen tai sellaiseksi luulemansa tarhakäärmeen tai vaskitsan.

Vaikka olisi mitä jalassa, käärmeen kiertäminen on ainoa tarpeellinen teko. Ei se pure. Ja tässä maassa on viimeksi joku kuollut käärmeenpuremaan kai 30 vuotta sitten.

Olen nähnyt arvokkaita ja mahakkaita miehiä huitomassa lapiolla viatonta kyykäärmettä sentin kappaleiksi täydellisen raivon vallassa.

Olisiko tämä tällainen piilotajunnan jylläämistä. Luultavasti jokainen tuntee ihmisiä, jotka todellisuudessa pelkäävät koiria ja varsinkin ukkosta. Näitä kahta on tapana hiukan häpeillä, käärmeen kammoamista taas ei.

Ukkonen tosiaan on rymistellyt parina yönä. Kaupungissa (kotona) se ei suuremmin kiinnosta, paitsi jos tulee aivan hirmuinen myrsky. Jotkut tuntemani ihmiset ovat varmoja siitä, että kuolen kaatuvan puun alle kun en anna hakata pyhiä pihakuusiani. Näin voi hyvinkin käydä. Viime aikoina usein mainitsemassani paikassa ”maalla” tai ”järvellä” kävi neljä vuotta sitten se trombi, jonka jäljet näkyvät tietysti vahvasti, ja jäljistä on runsaasti kuvia ja mökkiin saarretuksi jääneen kertomus. Mutta se oli minun elinaikanani ensimmäinen myrsky lajiaan, vaikka pienempiä metsänkaatajia on mielestäni esiintynyt aina muutaman vuoden välein.

Tunsin ihmisen, joka varmuuden vuoksi pani kumisaappaat hetekan jalkoihin ennen kun asettui tärisemään pelosta ukkosen rohistessa jossain etäällä. Sitä en tiedä, voiko tuollaisesta ikävästä fobiasta parantua. Monet parantaa aika.