Elävät kuvat

Tämän jutun kuva on Putuksen kaupasta erinäisiä vuosikymmeniä sitten. Kamera on Leica M6 ja objektiivi Elmar 35 mm. Olin huvittunut kun huomasin, että velivainajani Mikon minusta ottama mustavalkoinen kuva ei ole edukseen tietokoneen näytöllä eikä tietenkään blogissa. Siinä kamera oli Linhof, negatiivi 24 x 36 cm, siis senttiä, ei milliä. On se niin eri maailmasta.

Kun Mikko kuoli, hänen kamerakokoelmansa päätyi roskiin. Se ei ollut minun tekojani. Hänellä oli kaikki mahdolliset Browniet eli Kodakin ja kilpailijoiden laatikkokamerat, myös Näpsä, ja muut keskeiset, kuten Hasselblad, Rolleiflex, Contax, työjuhta Asahi Pentax 6 x 7 mm, ties mitä. Silloin niillä ei ollut mainittavaa raha-arvoa. Nyt keräilijöitä olisi jokin pieni määrä. Väitin lapsenlapsille, että heillä kotona lasin takana oleva M-Leica ja sen viisi objektiivia saattaisivat tuottaa jossain eBayssa joitakin tuhansia euroja tai dollareita. Kävin katsomassa. Kyllä se niin on.

”Vaativan valokuvaajan” nykykameran saisi Helsingin keskustan erikoisliikkeestä keskikokoisen henkilöauton hinnalla (Leica S – runko € 18 000).

Elokuvien katsomisen aloitin kaksivuotiaana olosuhteissa, joita olen usein kuvannut. Kun olin kolmenkymmenen, olin nähnyt kolme tuhatta pitkää elokuvaa. Sekin johtui olosuhteista. Mainos-TV:n elokuvatoimittajan työ kesti vain vuoden, mutta silloin katsoin usein neljä pitkää elokuvaa työpäivän kuluessa, ja kun kirjoitin elokuva-arvosteluja, kävin katsomassa ehkä elokuva-arkiston näytöksen ja sitten kaksi ohjelmiston elokuvaa illalla. Harkitsematon nuori tulee ylittäneeksi tuon nykytekniikalla kevyesti. Nykyisen mielipiteeni mukaan liika elokuvien katsominen on epäterveellistä.

Kaitafilmien kuvaaminen aloitettiin meillä 1954. Kamera oli Paillard Bolex. Tuon 8-millisen lisäksi käyttöön saatiin aika pian 16-millinen. Elokuvien leikkaaminen tuli heti tutuksi. Nyt hallussani on muutamia 50-luvun ”videoita” (sanaa ei käytetty tuohon aikaan). Kävin katsomassa. Versioni näyttäisi olevan Betamax-nauhalla ja aiheena Lappi.

Eilen kommentoineista jotkut eivät ehkä tienneet kauheaa totuutta. Valokuvaamisessa vanha tekniikka tuhoutui. Filmille kuvaaminen on nyt käytännössä mahdotonta, koska filmiä ei saa. Sitä ei enää valmisteta.

Tuo ei sitten pidä aivan täysin paikkaansa, mutta uskokaa silti. Löydän minäkin itsekin filmimateriaalia ja tiedän, mistä sitä kenties saa, mutta hyvän tanskalaisen piipputupakan löytäminen ostettavaksi on lasten leikkiä tuohon vaivaan verrattuna. Toisin sanoen filmille kuvaaminen vanhoilla hyvillä laitteilla on sulaa hulluutta.

Sama koskee liikkuvaa kuvaa. Lisäksi ennen edellytetty laatu vaati kolme – viisi ammattilaista ja painavan ja sähköä syövän kaluston. Kysykää vaikka Sohlbergilta, millaista oli kantaa kuvauskalusto joka aamu tunturiin (”Maa on syntinen laulu”). (Huomaan muuten tuon elokuvan krediiteistä yllätyksekseni, että Panu Rajala oli toinen käsikirjoittaja. Toinen oli Pirjo Honkasalo.)

Minulle valokuva on hyvin lähellä maalausta tai grafiikkaa. Mieluisaa kuvaa siis haluaa katsella hyvinkin 20 vuotta, joka päivä. Koska se on hyvä, siitä vain aukeaa aina uutta.

Elokuvan vaikutus on epämiellyttävä. Se aiheuttaa minulle ehkä kevyen hypnoosin. Ikävämpää on että tammikuusta 1974 alkaen minulla on ilmennyt ajoittain häijyjäkin sydämen rytmihäiriöitä, joita elokuva aiheuttaa joskus ja teatteri ja ooppera harvakseltaan. Huonovointisuus täydessä katsomossa, josta on nolo yrittää kesken esityksen pois, on kokemus, jollaisia alkaa nopeasti vältellä. Jostain syystä muuten musiikki, siis konsertti, ei aiheuta tällaista.

Tuo 1974, Peckinpahin Pat Garret ja Billy the Kid, oli raju kokemus. Rauhassa istuessa pulssi hyppäsi yli 200:n, vatsaa käänsi ja silmissä pimeni, enkä lainkaan tiennyt, mitä tämä oli. Sydänkohtaus? Elokuva oli mainio.

Nykymaailmassa yleisön voisi jakaa kahteen luokkaan, niihin jotka katsovat (kotona) elokuva kerralla ja kohtuullisen tarkasti, ja niihin jotka tekevät asiaa jääkaapille tai pikkukamariin.

En tiedä, kumpaan ryhmään kuulun. En yleensä katso elokuvia enkä näytelmiä. Vaivoihin on löytynyt keinot, ilman lääkkeitä, mutta tapa on jäänyt. Nuo sydän- ja paniikkioireet ovat vaarattomia. Tosin niihin voi kuolla.

Tuosta hypnoosin kaltaisesta tilasta on maininnut eräässä kirjoituksessaan Luis Bunuel. Hän kehotti katsomaan elokuvateatterista poistuvia ihmisiä. He ovat pöllähtäneen näköisiä.

Elokuvat? – Maksettuja unia.