Nato

Tervetuloa syksyn todellisuuteen, jahka helteistä päästään. Ja olihan silmät pesty? Sitten kaikki Natoon.

Näiden ajatusten yksi tausta on viimeksi kuluneen ajan kaikkein parhaimpiin kuuluva tutkimus, akateemikko Anna-Leena Siikalan ”Itämerensuomalainen mytologia” (SKS, 2012, 3. painos 2014).

Tuo teos muuten antaa lujaa luottamusta kirjaan, tutkimukseen ja humanistisiin aineisiin.

Voisiko kukaan sivullinen keksiä tyhmempää oppiaineitta kuin kansanrunouden tutkimus? Mitä ihmeen järkeä on Krohnien, Setälän, Haavion ja Kuusen jälkeen vielä kerran kulkea miehensyöjille sijoille?

Vastaan härnämielin esittämääni kysymykseen: tuo ala on ollut Suomessa ainakin sata vuotta tasoltaan kansainvälistä kärkeä ja sen kuin parantaa. Hän joka vierastaa epämääräisten porukoiden tutkiskelemista, ajatelkoon esimerkiksi Jared Diamondin isoja kirjoja käsittääkseen, että aivan sekavan globalisaatio-pölötyksen takana on innostava tapa esittää kysymyksiä ja hankkia kenties vastauksiakin, tämä eräänlainen historiallinen etnografia tai antropologia.

Mytologia on sen esittäjillekin aina muuttuva tulkinta peruskysymyksistä, joiden ei tarvitse olla filosofisia. Miten tulisi edes jotenkin toimeen maailmassa? Mitä esimerkiksi meillä perusteellisesti pohdittu rahanahneuden todella kertoo meistä ja muista? Eikö tunnukin ikävältä, kun vastataan, että tiettyjen hyvin suhteellisten rajojen jälkeen kysymyksessä näyttää olevan pelkkä myytti, sanan eräässä, halventavassa merkityksessä. Ihmiset juoksevat päänsä puhki tavoittaakseen oman mielensä harhan.

Osaan vain joitakin historiantutkimuksen nykymetodeja ja ymmärrän ehkä kirjallisuutta; oikea tapa ymmärtää kirjallisuutta on ymmärtää se väärin. Noiden keinovarastojen käyttäminen Siikalan tavoin taitavasti ja varmasti ei osaa olla innostamatta lukijaa. Heiveröinen historia muuten olikin Setälän, Haavion ja Kuusen kompastuskivi. Se ei ollut heidän syynsä. Historia kasvoi satuilusta tieteeksi lähinnä fysiikan, kemian, geotieteiden ja tietojenkäsittelytieteen auttamana. Mitä muuta kertoo arkeologian sensaatiomainen, vanhat oletukset kaatanut kehitys viimeksi kuluneiden kahden vuosikymmenen aikana?

Uudessa tutkimuksessa virkistää kovin myös sana ”poliittinen”. Sitä kaihdettiin kovin tai sitten se pintapolitiikan vuosikymmenellä käsitettiin kovin suoraviivaisesti, kuten esimerkiksi Otto-Ville Kuusisen mielipide Kalevalan rikkauden lähteestä, sammosta, ja sen särkmisestä.

Siikala lähtee itsestään selvänä asiana siitä, että kansakunta veistää itsestään kuvaa luomalla itselleen poliittista menneisyyttä. Kalevalamittainen runosta oli tähän käyttöön vallan erinomainen. Se näytti todistavan, että juuri me olimme jotain vallan suurta ja ainutlaatuista maailmassa.

Kysymys veneestä ja sen veistämisestä, joka lienee tapahtunut tässä takavuosina Juvalla eikä missään Vienan Karjalassa, näyttää sisältävän näiden vuosituhansien poliittisen ongelman. Ei meidän sisäjärvillämme melomiseen tarvita hääviä kopukkaa, ei edes Saimaalla tai Päijänteellä. Mahdollinen kulttuurisen alkukotimme sisäjärvi Laatokka on sekin omiaan rannikkoliikenteeseen.

Vihollinen tulee mereltä. Vihollinen tarkoittaa kauppakumppania tai muuta ystävää. Tänäkin päivänä Suomessa tapetaan lähinnä ystäviä.

Merellä liikkumiseen tarvitaan vene, ja sellainen on veistettävä. Veneen veistäjän nimi on tyypillisesti Väinö. Hyvin vanhat esinelöydöt todistavat, että sisämeren yli on liikuttu vaivattomasti. Kivikauden murros, sotakirveskulttuuri eli entisaikaisin termein vasarakirveskansan tulo, voi tuskin olla muuta kuin todiste itämereläisyydestä. ”Itämerensuomalaisuus” on käypä nimitys, koska alueemme kielien muinaishistoria viittaa tähän. Balttien ja erilaisten pommerilaisten kielet tuntuvat joen tuomilta, kun taas me täällä ylhäällä olemme vaivaiskoivun sukua.

Jossain vaiheessa näissä nykyisissä maisemissamme on ollut kaksi kulttuuria. Toinen on ollut esineiltään ja elinkeinoiltaan edistyneempi eli siis itämereläinen. Toinen, geeneihimme kirjoittunut, on takapajun kantaa. Erään mielenkiintoisen ajatuksen mukaan ”lappi” ei ole ennen tarkoittanut nyt saamelaisiksi sanottuja ihmisiä ja heidän asumaansa aluetta, vaan kaikenlaisia erillään eläjiä ja syrjämaita.

Suomen nykyhistoria alkaa vuodesta 1871, kuten kirjoissa ei aina kerrota. Tuona vuonna perustettu Saksan keisarikunta siirtyi Brownin liikkeestä Lévyn liikkeeseen (katso lähemmin päivän lehdestä) ja ryhtyi taas tavoitteleman sisämerekseen Itämerta.  Välimerelle pääsyn tukkivat ikävät vuoristot, joita Itävalta-Unkari ja Italia olivat joutilaita vahtimaan, Atlantin rannasta Ranskalla ja Englannilla oli sanansa sanottavana, ja Mustanmeren ahdasta suuaukkoa vartioi Turkki ja valitettavasti myös Venäjä. Tässä kuviossa on ollut vain vähän muutoksia. Saksan sisämeriaate toteutui muun muassa 1914, 1941 ja 1991.

Sotilaallinen ja poliittinen ilmiö Nato on epäajanmukainen jo nimeltään, Pohjois-Atlantin puolustusliitto. Hittoako meille tai sen paremmin muillekaan Pohjois-Atlantti kuuluu? Siinä kai kierreltiin nimitystä Yhdysaltaihn ja Ison Britannian liitto. Etenkin Yhdysvalloilla ajatus oli vanhastaan aika epäsuosittu.

Myös Euroopan unioni joutui turvautumaan maantieteelliseen nimitykseen, joka ilman muuta käsittää oleellisen osan Venäjää. Sitä ei ole kumminkaan pyydetty jäseneksi.  Tämä näyttää käyvän V. Putimen luonnolle.

Ja mitä tekemistä on itämerensuomalaisella mytologialla ja Nato-kysymyksen selvittelyllä? Tämä:  puhe ei ole järjen asioista. Natosta varoittava Venäjän pelko on myyttinen. Me tarvitsemme Pohjolan, jonka aikaisempi tutkimus vaivihkaa samaisti Venäjään. Itse suuntaisin tässä vaikeassa poliittisessa asiassa katseeni lähinnä saarelaisepiikkaan, länteen. Arvelen että poliitikot eivät ymmärrä tätä. Ehkä toivonkin.