Taka-ajatuksia II

On tarve mielistellä iltapäivälehtiä. Yle on jo saanut ansaitut kehut. Jalkapallokisojen journalismi hoidettiin Suomessa erinomaisesti ja uusinta tekniikkaa käytettiin etevästi.

Jari Litmanen on hänkin jo saanut ansaitut kiitokset. Sitä ehkä ei ole iljetty korostaa, että hän kohotti itse käyttämänsä amispoikien puhetavan arvoon. Vielä joitakin vuosia sitten ainakin äidinkielen opettajat ja blogin kirjoittajat irvistelivät muun muassa pronominin ”joka” kaihtamista – ”sama mies, mikä äsken…”.

Ehkä tuossa ei ole kenelläkään varaa nirsoilla, koska Litmasen (ja Pasasen ja niiden muiden) tapauksessa muun muassa kyky oppia vieraita kieliä kävi jo kauan sitten esiin, eikä varhaisvuosien koulunkäynnillä ole tietenkään merkitystä. Litmasen nopeaälyisyys on myös kielellistä.

Panitteko merkille, miten outo ja miellyttävä muutos Ylen aatteissa on tapahtunut. Välillä näytetyt 1980-luvun kuvat olivat nimenomaan samealta ja innottomalta selostukseltaan samalla tavalla uskomattomia kuin monta vuosikymmentä vanhemmat, alentuvan koulumestarimaiset radioselostukset.

Iltapäivälehdet ovat siirtyneet kai tietoisesti kohti ”perinteisiä arvoja”. Siellä kirjoitetaan nyt välillä omalla äänellä. Tuo ei tarkoita itsekorostusta, vaan se on tyylikeino. Jos kokonaisuutta tukee esimerkiksi viittaus omiin pikkupojan muistoihin, niitä ei pelätä esittää. Kirjallisuus, journalismi ja paras palloilu ovat tässä asiassa samanlaisia. Rohkeus voi tuottaa sellaista ääntä, joka vaikuttaa.

Muuan kirjoittaja esitti erinomaisen näkökohdan kirjoittaessaan tavallaan tarjonnan määrästä ja urheilusankaruudesta. Ehkä hän ei kuitenkaan aivan tavoittanut asian ydintä. Se saattaa olla totta, että Pelen ja Maradonan kuvat eivät koskaan kaadu, koska heitä saatiin määrälti. Näimme harvakseltaan televisiosta heidän tekojaan. Messin ja hänen kumppaniensa saavutuksia esitellään joka päivä aamusta iltaan, ja silloin iskee inflaatio. Mikään ei enää erotu siitä puurosta.

Lisää näkökohtia: vahvimmat elämykset syntyvät määrätyssä iässä. Tultuaan lopullisesti murrosikään ihminen alkaa tyhmistyä. Samaan tapaan kielen oppiminen on hämmästyttävää noin kuusivuotiaaksi asti. Sen jälkeen piuhat jotenkin juotetaan kiinni ja varhaislapsuuden nerokkuus taantuu. Tästä on paljon neurologista näyttöä. Ensin mainittu, vahvojen elämysten ikä, voi liittyä juuri hormonitoimintaan, joka ei ihan vielä sumenna katsetta eikä lumpeuta korvia.

Kirjoitan taas valheellisesti. Vihjailen yleiseen ilmiöön vaikka todellisuudessa yleistän vain omia kokemuksiani. Minulle muuan elokuvateatterissa näkemäni elokuva – mahdollisesti kooste uutispätkiä – oli se suuri urheilun elämys. Cortinan talvikisat 1956! Tietysti muistan suomalaisten menestyksen ja Sixten Jernbergin, mutta Toni Sailerin syöksylasku ei ole vieläkään unohtunut. En ollut koskaan ennen nähnyt syöksylaskua, tuskin pujotteluakaan.

Huono kuva on parempi kuin hyvä kuva. Elokuvassa käytännössä kaikki tekijät ymmärtävät varoa upeita kuva-aterioita.

Saksalainen, Englannissa asunut ja kuollut W.G. Sebald, ikätovereistani kirjailijana ehkä etevin (hyvin suomennettu), käytti ottamiaan mustavalkoisia valokuvia sekä romaaneissaan että vahvasti esseen puolelle menevissä kirjoissaan. Ne olivat hänen itse ottamiaan, perin vaatimattomia. Joskus kuvassa on detalji esimerkiksi rautatieaseman sisäkatosta, joskus saa katsoa kahdesti ennen kuin ymmärtää, mitä kuva on esittävinään. ”Vuoden kesäkuvina” ne eivät missään tapauksessa menestyisi. Nuo katselijoiden kuvat, joita asiantuntijat ajattelemattomasti kehuvat, toistavat itse asiassa erilaisten postikorttien ja lehtikuvien tunkkaisimpia kliseitä.

Joku tuntematon naishenkilö kehui radiossa musiikkia, jollaisesta en pidä. Karmealla tavalla vingutettu viulu, jokin muu soitin ja se muistoissa kirottu urkuharmoni ovat soittavinaan kansanmusiikkia, sävelmänä köyhää pätkää. Mutta hänpä korosti, että itse kapellimestarina ja klassisen konserttimusiikin edustajana hän tietää, että vähemmän on enemmän.

Niin se muuten on, eikä se koske pelkästään musiikkia. Pintakuohu estää näkemästä syvyyttä. Menkää järven rantaan ja katsokaa. Tähtinä säteilevää ulappaa uskottavampi on jokin katiskan naru, joka johtaa katseen ja mielen suoraan pinnan alle ja kertoo, että siellä on toinen maailma, ja kolmas, eli juuri se, joka prosessoi merkityksiä.

Olisi helppo arvata, että nuori mieli olisi sekä tehokkaampi että tilavampi, rojua vailla. Tämä taitaa olla virheellinen johtopäätös. Olen oppinut, vaivalloisesti, että houkutteleva, iskevä päätelmä on todennäköisesti väärä. Todempi, riittävä selitys, on väsyttävän piirteetön ja yleissuttuinen, vähän niin kuin pieni valokuva vanhassa. Albumissa. Niin – Evijärvi 1948, kuormuri International ja kirjoittaja Willys Overlandin rapakaarella.