Pikaistuksissa

Noloa että vanha mies pelehtii sanoilla. Tuo nyt on niitä vanhan lakikielen sanoja, joista pidän. Tappoon se liittyi, ei vakain tuumin ja harkiten, vaan pikaistuksissa eli mielijohteesta. Se kuvaa hyvin verkkokirjoittelun yhtä muotoa. Kai se yllättää lukijoista jotkut, mutta on näissä päivittäisissä kirjoituksissa sellaisiakin, jotka olen miettinyt ja kirjoittanut 20 kertaa ennen verkkoon postaamista. Vapaan, hiukan holtittomalta vaikuttavan hypähtelyn vaikutelman luominen on välillä niin vaikeaa.

En ole varma, onko ”shortcut” esimerkiksi ”pikavalinta” vai mitä. Pohjaltaan tuntemattomasta syystä tietokonepuuhailuni varhaisvaiheessa eli siis alkuvuodesta 1989 käyttämäni Word Perfect, ensin Dos-pohjainen 4.1. ja sitten Windows-pohjaiset versiot, oli ainakin muistoissani paljon parempi kuin yksikään Word tai ylimalkaan mikään muukaan myöhempi tekstinkäsittelyohjelma.

Oli siinä kyllä myös pahoja puutteita, etenkin kuvien kanssa pelatessa ja kaikessa, mikä vivahti taittoon. Mutta makroja oli helppo ja nopea tehdä itse. Kirjeitä varten saattoi sommitella päiväyksen ja oman allekirjoituksensa ja laittaa ne vaikkapa näppäimien Ctrl Ä taakse. Kerralla kolahti.

Nyt olen pitänyt itselleni kurssia. Photoshopiin oppimiseen on verkossa erittäin hyviä videoita, esimerkiksi tv.adobe.com. Kaikki nämä vuodet olen ollut liian leuhka katsomaan niitä tarkkaavasti. Olin juuri päässyt päivittelemästä, että suvun valokuva-albumien skannaamisessa ikävin ja pitkällisin työ on irrottaa kuvat toisistaan ja oikoa ne suoriksi ja sitten rajata – enimmäkseen siis skannaan sivun kerrallaan.

Kuin pilkaksi katsoin sitten tuollaisen muutaman minuutin opetusvideon, jossa huomautettiin, että valikossa ”automate” on kohta ”rajaa ja oikaise” (crop and straighten). Ja niin vain on, että yksi klikkaus jakaa sivun kuvat eri tiedostoiksi ja oikoo ne kaikki, noin kahdessa sekunnissa. Olin aina tehnyt sen käsin ja käyttänyt siihen noin viisi minuuttia ja saanut lopulta selkäni kipeäksi.

Kuinkahan monta vastaavaa hölmöyttä työskentelytavoissani on? Vaikka olen saanut tuntuvaa apua ja hankkinut sitä, tämän vuoden aikana on tarkoitus skannata näihin aikaisemmin selostamiini julkisiin kokoelmiin noin 20 000 kuvaa. Niinpä oli erikoisen häpeällistä, etten ollut ennen ryhtynyt korkeakoulujenkin  tähdentämään työn, siis rutiinien, järjestelmälliseen suunnitteluun.

Kommentoija kysyy vanhoista autoista. Raskain mielin näytän häpeällisen valokuvan. Siinä esiintyy myös kummitätini, peffapuolelta. Auto on heti sotien jälkeen jostain ilmeisesti eri keinoin (sementtiä, kinkkua ja voita) hankittu värkki Kauhavan purjelentokerhon lentokoneiden hinaamiseen. Kummitätini Vieno oli kerhon puheenjohtaja ja suoritti kaikki lentomerkit ja olisi vielä hypännyt laskuvarjolla, mutta äitinsä kielsi.

Niin… Auto on Mercedes Benz vuosimallia 1914. Sitä kyseltiin suurena harvinaisuutena museoihin, mutta se oli sahattu kahtia ja varustettu vaijerivinssillä. Se palveli aikansa kiskomalla itse rakennettua Harakka-merkkistä purjelentokonetta taivaalle ja ruostui ja unohtui sitten johonkin.

Mercedes 1914 löytyy kuvana suoraan googlaamalla. Katsokaa itse. Mallin torpedonpelti eli nokka on erikoinen ja akseliväli aika huima.

Muistan tuon auton moottorinäänen, kun se oli saatu käymään. Käynti oli niin harva, että kun muut autot pörisivät, tämän moottori sanoi että tuku-tuku-tuku. En usko, että siitä olisi ollut enää maanteille, mutta nolo juttu silti.

Sotien jälkeiset autot olivat milloin mitäkin. Jotkut muistavat vielä S.P.J. Keinäsen New Yorkista ostamat Checker-taksit, joista tipahteli ajaessa pakoputkia ja muuta kadulle ja joilla ei tehnyt paljon mitään. Keinänen koetti lohduttaa, että missä on elämää, siellä on kolinaa. Se ei paljon auttanut.

Merimiesautot ja muuttoautot olivat useimmiten Volkswageneita, mutta kyllä Kauhavan kujilla kulki muutama Kanadasta tuotu Puikki, joka luikki tien poikki, ja jokunen Totke. Mutta viranomaiset olivat tarkkoja. Eräässä välivaiheessa isoisälleni ilmestyi Ford Custom ja naapurille Henry J,. ja sitten Kaiser. Opel Kapitän oli myös 50-luvun ihmeitä.

Isäni suuttui Kansallispankkiin, kun ei saanut maalaisasianajajana lainaa auton ostamiseen; lainan myönsi kuitenkin Osuuskassa, ja auto oli Ford Taunus noin vuonna 1958. Ja aikanaan tuli Citroen ID, joka löi koko maakunnan ällikällä.

Kylillä näkyi välillä ties mitä Singeriä ja Hillmania ja Panhardia ja ihmeeksi Tatraplan, ja BMW:n itäversio EMW. Johtava kottero oli Moskvitsh. Miehen mitta oli auto. Suhteellisen vapaasti ja liikaa odottamatta autoja alkoi saada kaupasta vasta noin 1962, ja myymälää vailla toimivien jobbareiden elämä oli autuasta. Mutta olisi sen Mersun saanut säästää.