Pöyröö

Samassa albumissa kuin jutun kuva (vuodelta 1945), jossa huvittaa vauvasmiehen vastuuntuntoinen ilme toisen maailmansodankin noina viikkoina päätyttyä on erilaisia lehtileikkeitä; pian on aika käydä viemässä tämäkin satsi Kansalliskirjaston kokoelmaan.

Yhdessä lehtileikkeessä Rukkilan Urpo kysyy, mitä pitäjässä on tehty hänen kylälleen. Leike ja siis kysymys ovat vuodelta 1975.

Vastaan: talo ja kylä ovat lähes uskollisia kuvia ihmisistä ja heidän ajastaan.

Olen käynyt katsomassa, enkä muista väärin. Se kylämaisema, johon itse kasvoin, oli sanoinkuvaamattoman ruma. Aivan rautatieaseman läheisyydessä oli rakennuksia, jotka eivät oikeastaan olleet ihmisasunnoksi sopivia, paitsi asukkaittensa mielestä. Oli navetoita ja tunkioita avoimesti ohikulkijan katsottavaksi.

Nykyisen kotikuntani eli siis Kirkkonummen keskusta on tällä hetkellä ruminta mitä on nähty. Entinen viiden pankin (KOP, SYP, HOP, Sp, Op) ja kahden kauppaketjun (S, K) joka puolella maata aavemaisen samanlaisena toistuvat tasakattobetonielementtitalot on korvattu ihmissäiliöillä.

Arkkitehtuurin ihmiskuva on lohduton. Sen kummallisin piirre on historiattomuus.

Jutun kuvassa valokuvaajan selän takana on kivitalo, siihen aikaan toinen kahdesta noilla kulmilla, mutta taustalla on epäterävänä jo unohdettu ilmiö, yksi viimeisistä keskustataajaman hökkeleistä, 1800-luvun lopun tyyliä, yhden huoneen hirsimökki ja lautarakenteinen eteisentapainen.

Tavallinen lauta on high tech’ –tuote, rahanalaista tavaraa sahalta, jollaiset meillä päin liittyivät kiinteästi osuuskaupan laajentumiseen. Taustalla näkyvät myös ulkorakennukset, joissa näkyi erilaisia merkkejä ja viitteitä paikalla 30-luvun alkuun toimineesta pienestä kenkätehtaan tapaisesta ja sitä edeltäneestä, 1924 konkurssiin menneestä nahkurinliikkeestä.

Omien kouluvuosieni pelottavin tekninen laite oli polkupyörä, joka määritti kylien rakenteen. Oli niitä ollut ennen sotia, mutta silloin oli vaihtoehtoja. Nyt ei ollut. Seuraava nuorisoon iskenyt innovaatio, vanhalta nimeltään moottoripolkupyörä eli siis mopo, tuli myöhään, levisi suunnattoman nopeasti ja pysyi. Sangen kauan mopossa polkimet olivat pakolliset. Kypärästä ei ollut kuultukaan.

Aikaisempi määrittävä tekijä oli ollut hevonen ja kärryt ja sitä ennen jokivene; komeimpien talojen paras puoli oli jokeen päin ja talot yli 20 kilometrin nauhana rantatöyräällä.

Kyläni kolme keskeistä sukunimeä viittasivat kaikki joen ylittämiseen, Lauttamus, Silla ja Uitto. Viimeksi mainittu nimi oli käytössä ennen puutavaran uittoa, joka on myöhäinen keksintö Suomessa. Se viittasi hevosten uittamiseen väylän yli.

En ole löytänyt Topeliuksen valtavan laajoista kirjoituksista yksityiskohtaista kuvausta Pohjanmaan kunnista. Hän kumminkin kulki kehumaltaan Kangasalta Runebergin mainostamien Ruoveden ja Virtojen kautta Pohjanmaalle Uudenkaarlepyyn matkoillaan.

Totta puhuen kyläkohtaiset tiedot olisivat tarjolla Lehtisen Lapuan historiassa. Lupaan katsoa siitä, kunhan jaksan hakea keittiön tikkaat ja ottaa ylähyllyltä nuo vankat niteet.

Tämän päivän kaavoitus hiukan vaikuttaa pöllöpäiden työltä, elleivät asialla ole suorastaan pösilöt.

Näitä alkujaan paikallisia nimityksiä on kielessämme todella paljon. Vanhat helsinkiläiset suosivat nyt harvinaistunutta nimitystä ”böbi”. Pohjanmaalla määre saattoi liimautua nimeen. Muistan Pössö-Mantan, joka kävi taloissa kysymässä, että ostaisitteko vasikanlihaa – jos olisi.

Pöyröö on raivopää, joka hamuilee puukkoa tai kirvestä. Sana on hauska. Se tarkoitti myös kummitusta – niitä, jotka riihissä riehuivat ja paiskoivat kiviä.