Kauniit

Sellaistakin heinäkuun kirjoittelua näkyi, että onko edullinen ulkonäkö ihmiselle eduksi.

”Kaunis” ei ole millään tavoin historiaton asia.

Tässä yhteydessä ajattelen esimerkiksi nuoria naisia, jotka ovat niin kauniita, että jos he sattuvat asemalle, junakin pysähtyy jarrut huutaen ja junamiehet ryntäävät katsomaan.

Minulla on ollut ilo tuntea tällaisia ihmisiä ja nähdä näitä tapauksia.

Hyvin kauan sitten aioimme naapurin miesten kanssa ilmoittautua kertaamaan peruskoulun ala-asteen ensimmäistä kurssia, kun olimme nähneet opettajan. Ei meitä huolittu. Bolognan yliopistossa luennoi lakia 1300-luvulla Novella d’Andrea, tosin tuuraten isäänsä. Aikalainen, Christine de Pisan, kertoo asiasta. Hänen sanotaan olleen ensimmäinen nainen, joka elätti itseään kirjoittamalla. Mutta tämä Bolognan luennoija oli kirjoittajan mukaan niin tavattoman kaunis, että katederin eteen oli viritettävä verho. Nuoret herrat eivät osanneet keskittyä kanonisen oikeuden sääntöihin. Fantasiakuvia tuosta opetustilanteesta näyttää löytyvän hakukoneella.

Francois Villon kirjoitti keskiajallaan runon menneisyyden kaunottarista, ”Ballade des Femmes de temps jadis”. Brassens sävelsi ja levytti sen. Myös laulu on hyvin kaunis.

Joissakin tilanteissa kaikkein katkerimmin nuoren naisen kauneuteen suhtautuvat äidit. Vakiotarina sateenvarjon näköisistä ikäneidoista, jotka keljuilevat sieville naisille työpaikoilla, ei ole syntynyt aivan tyhjästä. Kai sellaisesta on muillakin muistikuvia? Mutta tuo joidenkin äitien kummallinen asenne saattaisi olla sääty-yhteiskunnan perua. Ei se yhteiskuntamalli ole vieläkään kokonaan kadonnut, vaikka säädyt ovat muuttuneet säädyttömiksi.

Naisen oli erittäin sopimatonta ”olla ollakseen”. Olen itsekin tuntenut koko joukon ihmisiä, joilla on ollut maallinen tai taivaallinen tarve varoa koskaan kiittämästä omia lapsiaan. Asennetta on perusteltu raamatunlauseilla, vaikka minun silmääni sellaista uskonkappaletta ei ole sattunut. Niin suuri osa tapakristillisyyttä on asianomaisen omista käsityksistä huolimatta karkeinta taikauskoa. Hurskaiksi luullut ja kirkollisina pidetyt asenteet pönkittävät vain omaa mikrovallankäyttöä. Kuolemansynti ylpeys tarkoittaa kilpailemista Jumalan kanssa ja evankelisesti lähimmäisenrakkauden laiminlyömistä. Puhe on siis rakkauden kaksoiskäskystä, jonka on sanottu olevan uskontomme ytimiä, ei peiliin katselemisesta.

Kuten tunnettua, henkistä jyräämistä usein tehokkaampi keino on sellainen depressiivisyys, joka tavoittelee toisia ihmisiä vangikseen. Kun henkiset piirteet esiintyvät niin usein mahdottoman tuntuisesti sekä plus- että miinusmerkkisinä, toisten ihmisten, kuten omien kauniiden lasten jatkuva henkinen mukiloiminen saattaakin olla merkki asianomaisen väkivallantekijän omista ongelmista.

Sitä on turha moittia, että edullisen oloiset ihmiset oppivat käyttävään avujaan hyväkseen kohtuullisessa määrin. Vähän nauratti, kun joku virkatuomarikin oli saatu kertomaan, että vaikuttaa se kauniskasvoisuus tuomioihinkin. Muistan lautamiehen, saattoi olla oikein herastuomari, joka yleensä kuittasi tehtävänsä kihlakunnanoikeuden lautakunnassa murahtelemalla että ”linnaan vaan”. Tuli sitten tuomittavaksi tyttö, vai olisiko ollut nuori nainen, jolla käsitys oikeasta ja väärästä olivat menneet pahan kerran sekaisin. Hän oli mahdottoman kova varastelemaan, etenkin kauppaliikkeistä ja varsinkin vaatetavaraa. Lisäksi hän oli erittäin kaunis, sitä etelänmaalaista lajia, suuret silmät ja korpinkiiltoinen tukka. Tämä vanha lautamies veti itsensä suunnilleen solmuun suostutellessaan puheenjohtajaa, joka olin minä. Tässä tapauksessa ei minkäänlainen rangaistus muka ollut tarpeen, tai jos nyt aivan pakko oli, aivan häviävän pieni. Se tyttö oli kai näpistänyt muun ohella rintaliivitkin, merkkiä Peter Pan.

Valitettavasti en muista, miten tuo asia ratkaistiin, mutta uskoakseni sellaisena kuin se olikin, rutiinijuttuna. Sitäkään en saa päähäni, tuotiinko näpistykset tosiaan tuohon aikaan käräjille asti. Ehkä siinä oli sitten muutakin, eri tekoja.

Kauneusihanteet muuttuvat. Taidehistoriasta muistamme Rubensin eri barokkiajan reippaasti ylipainoiset sulottaret ja vastaavasti Holbeinin ja kumppanien 1500-luvun alun anorektiset Venukset. Ja ilmiön ikuisuutta kuvastaa mahdollisesti vanhin mahdollisesti sellaisenaan säilynyt runomuotoinen teos, Ilias. Sen kuulijoilla ja lukijoilla ei ole ollut vuosituhansiin vaikeuksia uskoa, että Troijan sotaa käytiin silloisten kansakuntien kesken kymmenen vuotta naisesta, joka oli kerrassaan mahdottoman kaunis. Mutta senkin tarinan taustalla on karvas opetus – jumalat voivat tulla kateellisiksi…

Poikavuosieni yleinen kauneusihanne oli Gilda, siis Rita Hayworth. Kuljin kotiini elokuvateatterimme mainosikkunan ohi. Kyllä siinä hidastivat kulkuaan niin pappi kuin lukkarikin, ja rohkeimmat vaihtoivat lukulasit ja harppasivat katsomaan likeltä. Viisaammat menivät saman tien katsomaan lipunmyyjää.