Pösilöt

Vanhentuessaan ihminen voi tuottaa toisille aitoa iloa kaksi kertaa, jäädessään eläkkeelle ja kuollessaan.

Olen toiminut kauan vähäpätöisenä virkamiehenä virastoissa, joissa pakollinen eläkeikä oli 70 vuotta. Olen kokenut monet tunteet ja tuskat pitäessäni kasvojani peruslukemilla, kun joku joukosta, näistä korkeammista henkilöistä, on ollut silminnähden ja korvin kuullen liikkeellä jo pahasti lipsuvilla suksilla.

Luulen useimpien ikätovereitteni ja monien nuorempien muistavan, miten miellyttäviä olivat vaivihkaa dementoituvat opettajat kouluaikoina. Heistä oli harvoin vaivaa. Yliopistolla luimme tenttikirjoja pakollisilla luennoilla, joita höperöityneiksi tiedetyt professorit pitivät.

Tässä kohdin, kun jotkut lukijat ovat jo suuttuneet otsikosta, huomautan tarkoittavani etenkin itseäni. Sanaa eli termiä teki tunnetuksi muiden ohella Veikko Huovinen. Se ei tarkoita muistisairauksia eikä dementiaa, vaan todellisuudentajun hämärtymistä, otteen kirpoamista, joka ei oikeastaan katso ikään. Muistelen, että Huovinen mainitsi jopa pösilöautot. Sellaisia muuten näkee meillä päin runsaasti.

Juha Siltala osoitti tutkimuksillaan ensin ”isänmaallisuuden” käsitteen monimutkaisuuden ja sitten ”työn”. Jokainen osaa vastata kysymykseen eläkeiästä ja työnteon lopettamisesta, että riippuu työstä. Siltala kuvaili työelämän huonontumista ja teki siinä suuren palveluksen. On työelämääkin monenlaista, mutta ainakin ensimmäinen mielikuva on kaikesta etätyöstä huolimatta elämä, jossa periaatteessa mennään ja tullaan kellon mukaan ja menemisen ja tulemisen välissä ollaan tekemisissä toisten ihmisten kanssa.

Omasta puolestani lisäisin, että ”työ” on erittäin myöhäinen kategoria. Mielestämme niinkin keskeinen ala kuin työoikeus alkoi kehittyä kaikkein viimeisenä ja aika pitkään sillä ymmärrettiin etenkin ruumiillista työtä ja tehdastyötä. Käsitepari työ – virka lähti purkautumaan vasta muutama vuosi sitten. Minulla on tietääkseni virkaeläke. Ainakin sitä maksaa valtiokonttori.

Valtion virkamiesten säännönmukaisen eläkkeen edeltäjä oli leski- ja orpokassan suorittama avustus. Papinleskille myönnettiin anomuksesta ”armovuosia” eli oikeus asua vielä papin kuoltua virkaan kuuluneessa talossa ja nauttia siihen kuuluvia etuuksia. Kirkollisia tehtäviä hoitamaan saatettiin määrätä sijainen, armovuoden saarnaaja.

Luin kolmannen tai neljännen kerran Keltikankaan ”Seitsemän tuntia erämaassa”, ja se tuntui entistäkin paremmalta. Kyllä on suuri klassikko. Professori Keltikangas kirjoitti tuon teoksen ja joukon muita jäätyään eläkkeelle.

Näyttäisi siltä, että eläkevuodet ja kirjoittaminen sopivat hyvin yhteen. Toinen yli-ikäisille sopiva virka näyttää olevan tasavallan presidentti. Meillä ovat aikansa yleisen eläkeiän ohittamisen jälkeen istuneet presidentteinä Svinhufvud, Mannerheim, Paasikivi, Kekkonen, Koivisto ja Halonen. Kaksi viimeksi mainittua valittiin viimeiselle virkakaudelleen määrämittaisina.

Tunnettuja tapauksia muualta ovat tietenkin Churchill ja Adenauer. Esikuvallinen oli tässäkin asiassa Lenin, joka vetäytyi aivoverisuonten kovettumisen vuoksi politiikasta 52-vuotiaana ja kuoli kaksi vuotta myöhemmin. Stalinilla sitä vastoin meni 70 puhki virassa ollessa, kun taas Putinin pitäisi kaiken järjen mukaan raskaan ja likaisen työn tekijänä päästä eläkkeelle ensi vuonna. Hän on syntynyt 1952.

Tämän pikku pohdinnan taustana on kuuluisa suomenruotsalainen (kirjoittanut ylioppilaaksi ruotsinkielisestä koulusta) valtiomies A. Stubb, joka lehtitietojen mukaan aikoo pikapuoliin juosta maratonin kolmantena istuvana pääministerinä maailmassa alle kolmen tunnin. Luultavasti hän sen tekeekin. Viikonlopun suoritus triathlonin puolimatkalla oli hurja vanhalle miehelle (syntynyt 1968).

Olivatko Kekkonen ja Putin oikeassa? Onko julkinen fyysinen kunto tärkeä asia johtavalle poliitikolle? Jos ihmisessä on kasvavaa kollon vikaa, siihen ei auta liikunta eikä lukeminen. Väittävät että henkisten kykyjen jatkuva harjoittaminen olisi hyväksi. Olen tietoisesti harjoittanut noita asioita sekä isäni että äitini kanssa, ja tulokset ovat olleet mielestäni erittäin hyvät. Keinoista parhaita on riitely, sievemmin sanottuna vakiintuneiden katsantokantojen riitauttaminen. Ainakin Paasikivi ja Kekkonen rakastuivat vanhoilla päivillään omaan maailmankuvaansa. Se on luettavissa molempien omista, julkaistuista teksteistä. Paasikivi oli mielestään 85-vuotiaana viisaampi kuin koskaan. Tuo päiväkirjamerkintä on muistamisen arvoinen esimerkki. Ihminen joka pitää tuollaisen vertailevan arvion tekemistä itsestään tarpeellisena, ei ole enää järjissään. Siinä on taustalla kuoleman pelko. ”Minkä neron maailma minussa menettääkään.” Sama syy tekee meistä eläkeikäisistä huonoja johtajia. Ei ole kunnianhimoa. Sen korvaa kunnianarkuus ja tuohon piirteeseen hyvin usein liittyvä pikkumaisuus.