Hidastuksissa

(Kuva: taiteilijan – vasemmalla – muotokuva nuoruuden päiviltä, 1949.)

En lukenut kunnolla sitä verkkojuttua. Vahinko, kun nyt näen kirjoittavani aiheesta. Mielestäni merkittävät tahot antoivat ymmärtää, että olisi hankittava jostain vanhanaikaisia kirjoituskoneita. Syy oli urkinta. Toinen syy oli urkinnan pelko.

Ehkä näin ajattelevat johtavat poliitikot ja virkamiehet, liikkeenjohtajat ja yleisestä turvallisuudesta vastaavat tahot eli armeija ja poliisit.

Ajatus on oikea ja lisäksi hyvä. Kirjoituskone on kuitenkin huono ajatus. Sillä kirjoitetusta saa turhan helposti selvän samalla tavalla kuin näppiksestä, äänittämällä. Äänentaso ja näppäilyrytmi paljastavat kirjaimet. Todella tasaisesti naputtavat konekirjoittajattaret ovat kuolleet.

Rikospoliisi on sekin  osannut iät ajat lukea kirjoituksen kovakumitelalta kirjoituspaperin alta. Teksti säilyy myös värinauhalla. IBM:n pallokoneen nauha oli kertakäyttöinen, joten siitä kirjoituksen voi lukea suoraan avotekstinä.

Kynä ja paperi olisi kova juttu. Kunhan pitää paperit tallessa, tietoturva kohenee. Menneen ajan ”käsikirje” oli juoksupojan kuljettama viesti. Sodassa kynällä kirjoitettuja viestejä veivät myös sotakoirat. Tarkka-ampujat vaanivat niitä.

Vientikunta Munan juoksupojan toimesta inttiin lähtenyt isäni ei hirveästi edistynyt sotaurallaan. Pari jatkosodan vuotta hän muiden toimien ohella kuljetti lentokoneella viestejä. Olen nähnytkin jossain sellaisen metalliputken, jonka sisään sanoma käärittiin. Tyypillinen viestin saaja oli vihollisen selustassa toimiva kaukopartio. Väitetään että täsmälleen oikean paikan löytäminen ei ollut aina helppoa, koska uskottavat kartat olivat saanta saaliissa. Ilmakuvista niitä karttoja yritettiin kyhätä. Pari on tallessakin, eikä kehumisen aihetta ole.

Kauhavan rautatieasemalla ennen katselin, kun asemapäällikkö Ahola tai sitten Takamaan Ville uhkarohkeasti kurotti kepin nenässä olevaa rengasta kohti täyttä karkua lähestyvää pika- tai sekajunaa, ja miten veturinkuljettaja tai lämmittäjä koukkasi renkaan täydestä vauhdista kyynärkoukkuun. Pikkupojat saivat kiitosta ja kolikon, jos kipaisivat hakemaan veturista pudotetun renkaan ratavarresta.

Lumouduin jo silloin viestintäteknologiasta. Arvelin että veturiin annetussa viestissä luki ”jarruttele vähän – sieltä tulee Härmän mäessä toinen juna vastaan”. Tietääkseni vetureihin ei ollut langatonta lennätintä ja lällytinkin oli lapsuusvuosinani käytössä vasta U.S. armeijassa.

Näissä radiohommisa olenkin tekijämies. Tästä arviosta viisas veljeni saattaa tosin olla eri mieltä. Asevelvollisena sain kumminkin itse kunnian kantaa tulenjohtoradion akkua. Itse radiota, joka painoi kolmattakymmentä kiloa, katselin vain turvallisen välimatkan päästä.

Olisiko nyt oikea hetki kerätä lyijykyniä peltimukiin ja lähteä kaupoille esimerkiksi Aleksanterinkadun alkupäähän. Sen voisi tehdä. Jospa laittaisi vielä mustat silmälasit ja sonnustautuisi valkoisella kepillä. Oheistuotteena voisi tyrkyttää kengännauhoja, koska niitä tarvitaan jatkuvasti. Kun yritys epäilemättä menestyisi, firmaa voisi laajentaa tulitikkuihin.

Kokeilin äsken. Osaisin vingahtaa särisevällä äänellä: ”Ostakaa Jumalan rakkauden nimessä tulitikkuja…”

Nyt niitä entisiä viestinnän erikoisosaajia kaivattaisiin. Espoon tuomiokunnan kansliasta (Annankatu 12, neljäs kerros) muistan kaksi. Toinen, sellainen riskin oloinen vaalea ja keski-ikäinen neiti, oli varmaan kaupungin parhaita konekirjoittajia. Koska olimme rikkaan veljeni kanssa siihen aikaan hyvinkin innostuneita konekirjoituksesta, seisahduin notaariaikoinani usein kuuntelemaan.

Olen muistavinani, että valtiolla maksettiin nopeuslisä niille, jotka ylittivät 8 000 nettolyöntiä puolessa tunnissa. Lyöntiä tarkoittaa näppäystä ja netto tarkoittaa että vain oikeat eli virheettömät lyönnit laskettiin. Tuo neiti veti kuuloarvioni mukaan vähintään tuplat. Verkosta löytyvän hiukan epäilyttävän lähteen mukaan konekirjoituksen maailmanmestaruuskilpailuissa (totta!) kirjoitettiin puhtaasti yli 20 000 merkkiä puolessa tunnissa. Repikää siitä. Teoreettisesti siis 20 kirjan sivua tunnissa. Ehkä faktorisukulaiseni täsmentää – konelatojat olivat tietääkseni alan mestareita.

Toinen neiti oli vanha ruttu, joka ei koskaan vastannut edes ruotsinkieliseen puhutteluun. Kirjoitusvirheitä hänen ei tiedetä koskaan tehneen. Hän oli erikoistunut rasitustodistusten kirjoittamiseen. Tuon nuorempi neiti kirjoitti viiden kalkkeeripaperin kanssa kiinnitystodistuksia haltijavelkakirjoihin.