Metsäaisti

Mutta eräänä syksynä Kajanto myöhästyi syyskuun ensimmäisenä päivänä lukukauden alusta. Kun hän oli viimein tullut, selitys alkoi kierrellä luokissa. Hän oli eksynyt lähdettyään kuten aina polkupyörää taluttaen ja kantamuksineen kämpältään Vaskolta maantien varteen. Tien varteen hän oli viimein tullut Sodankylän vai oliko se Kittilän tai kukaties Muonion seudulla. Toista viikkoa siihen oli mennyt, mutta polkupyöräkin pelastui.

Noilla reiteillä oli Pomokaira, yksi maan suurimmista asumattomista alueista ja kuuluisa eksyttävyydestään – kiinnekohtia on vähän. Ja oli pelottava Posoaapa, joka on nyt tekoaltaan saaliina. Samaisen Kajannon muinainen oppilas, suotohtori Rauno Ruuhijärvi lienee ylittänyt jalan sen lounaiskolkan pahimmat rimmetkin, joista alajärveläislähtöinen Keltikengas kertoo (”Seitsemän tuntia erämaassa”). Sompion ja Vuotson asukkaat pitivät tuota aapaa mahdottomana ylittää.

Keltikangas tunnustaa kokeilleensa silloin ennen sotia erinäisten oppaittensa todellista maastomuistia. Hänen kuvauksensa on uskottava ja mielenkiintoinen. Huhti-Heikki asui entisen Petsamon kaakonpuoleisella rajalla ja Keltikangas siis löysi sen vuosituhantisen, kulon käymättömän tunturilaaksonsa pujahtamalla Neuvostoliiton puolelle.

Kävin Kauklahdessa hakemassa Mielen tarmokkaasti postittaman pölynimurin suulakkeen. Siellä on tätä nykyä meitä lähin R-kioski. Eksyin matkalla kolme kertaa, vaikka käytin navigaattoria. Kioski oli naamioitu tavalla, joka kertoo suurenmoisista erätaidoista. Se ei oikeastaan näy tielle eikä osoite vihjaa, että se on entiseen asemarakennukseen tukeutuva siipi.

Myyjätär vaati valtakirjaa, koska tilaaja oli vaimoni. Vetäisin valtakirjan persetaskustani. Perehdyttyään siihen myyjätär sanoi, että hetu-numerot puuttuvat. Kiitin tiedosta ja lisäsin. Lopulta sain paketin ja nurkissa mahdollisesti vaaninut rosvo jäi nuolemaan näppejään. Saattoi olla luvassa rosvon vaimolta mitä kuuluu ja kuka käski.

Sitä ennen olin hakenut toisen kirjapaketin, joka sekin oli uskottu postin kuljetettavaksi, mutta tässä tapauksessa meidän posti on Masalan kirjastossa. Se sopii minulle mainiosti. Huonelämpö oli reippaasti neljännelläkymmenennellä ja jonossa oli edelläni 19 henkeä, myös raskaita vaimoja ja imeväisiä. Henkilökunta toimi reippaasti ja nurkumatta.

Ennen meillä oli posti, jonka oven päällä luki ”Posti – Post” ja Benkun äiti istui tiskin takana kosmoskynä valmiina. Kauhavalla postipoika oli kääpiösarjan mestari vapaapainissa (Kauhavan Vesa), joten lähetykset olivat erinomaisessa turvassa.

Kajanto, ruotsin opettajamme vailla valmiin maisterin papereita 1930 – 1968, oli ollut kesät ennen sotia raakkumiehenä Lutolla, sotavuodet Luton miehenä vääpelin sotilasarvolla, ja siitä ainakin 70-vuotiaaksi Lemmenjoella kullankaivajana. Hänellä oli viehättävä tapa kertoa Lapin muisteluksiaan kevään viimeisellä tunnilla, todellisuudessa useammankin, jos oppilas osasi huiputtaa hänet sopivasti, kuten kerran tein tahtomalla muka tietää, mikä on ”suurimus” ruotsiksi. Kultahipuilla näetsen on omat nimityksensä.

Keltinkangas vahvistaa jopa Huhti-Heikin olleen sitä mieltä, että kenelle tahansa voi käydä kuten Kajannolle silloin. Pohjoisessa pilvi putoaa ja sää kääntyy joskus kymmenessä minuutissa, eikä edes kolttasaamelainen tolvaa, kun on ihan mahdoton murku.

Kajanto asui meidän talossa, kun olin lapsi. Hänen äitinsä antoi karamellin, kun huomasi, että osasin lukea heille tulleen sanomalehden nimen, Hufvudstadsbladet. Pitäisi muistaa etsiä hänen isänsä, joka mainitaan matrikkelissa pormestarina. Pormestareista on 20-luvulta kirja. Sukunimen takana saattaisi olla Kononoff, tai sitten ei. Ja sukututkimukseen ei ole tarkoitukseni ryhtyä.

Nuorempi polvi kuulemma kulkee pohjoisissa erämaissa pelkän GPS:n turvin. Kai se on turvallista? Perusteknologiaa ajatellen kuvittelisin, että Gepsi hukkaa välillä yhteydet. Se vaatii tiettävästi vapaata taivasta ja kuvittelisin, että noilla pienillä tehoilla myös sää ja kosteus vaikuttaisivat.

Olen utelias. Olisiko autoon tuotava navigaattorin ja älypuhelimen lisäksi luodinkestävä marssikompassi ja vanhanaikainen muovikuorinen Suunto, joita on eri laatikoissa edustava valikoima? Olen nähnyt Lapissa nestekompassin pyörivän magneettisen häiriön vuoksi ja kuullut, että kuuluisat viimeiset sanat juuri ennen eksymistä ovat ”magneettinen häiriö – kompassi näyttää väärin”. Ilmavoimissa hyvä tapa edellytti kompassin juomista pakkolaskun jälkeen; nesteenä oli siis sprii.

Kävin takaniityillä. En eksynyt. Maastomuisti näyttää istuvan yhtä lujassa kuin metsäaisti eli miettimätön tieto, miltä puolelta puita mennään ja miten reitti valikoidaan.