Jumal antakoon

Kohta lähdetään Vesi-Suomeen. Jos puhelinverkko pitää pintansa, kuten viime käynnillä kävi, tämä kirjoitusyhteys ei kärsi. Muistilistani ei viittaa luontoelämän ihannointiin. Puolet kassiin tulevasta tavarasta on erilaisia piuhoja, toinen puoli sukkia.

Heinäkuun hiukan väkinäisiin kiertojuttuihin lehdissä ja televisiossa kuuluu pösilö kysymys, miksi suomalaiset eivät muka sano päivää niin kuin ihmisen kuuluisi.

Muuan uskottava henkilö kummasteli eräitä vuosia sitten Saksasta pienenlaisesta kaupungista palattuaan, miten ahkerasti siellä sanotaan päivää. ”Grüss Gott” on vakio. Se on kirjaimellisesti sama kuin lestadiolaisten ”Jumalan terve”. Otsikon vastaus tervehdykseen taisi kuitenkin mennä muodista sata vuotta sitten. Tervehtijä mainitsi toivovansa, että toisen päivä osoittautuisi hyväksi, ja kohde puolestaan viittasi suurempien voimien avun tarpeeseen. Eräänlainen yhteinen rukoushetki siis.

Olen kuullut naisihmisellekin vastattavan ”hei sun heiluvilles”. Luuloni mukaan heiluvat viittaa kiveksiin. Olisiko ”kippis” sanan ”kippo” helsinkiläinen muoto? Kirpputorista on tullut kirppis ja niin edelleen. Kun sanotaan, että tuppi heiluu, ei tarkoiteta tuppea.

Merkitysten kätkeytyminen ei ole joutava ilmiö. Se on taiteen keskeisiä ominaisuuksia. Merkki esimerkiksi ovessa ei ole taidetta. ”Vedä.” Jonkin tekstin merkitysten paljastuminen voi kestää vuosikymmeniä. Huomasin vasta sijoittaa Eino Leinon helkavirren ”Kouta” erääseen Lapin tekstien valikoimaan. Etevän profesori Anna-Leena Siikalan lukeminen (shamanismi) palautti mieleen, että juuri tuonhan Leino kirjoitti yli sata vuotta sitten ja osasi vielä rinnastaa noidan ja tietäjän. Tiedon (”sanojen”) hankkiminen huipentaa noidaksi nousemiseen, mutta silloin lakkaa myös olemasta ihminen.

Kulttuuriantropologi arvioi suomalaisen tervehtimisen romahtaneen suuren maaltamuuton takia 1960-luvulla. Tuossa voi olla perää. Muistan nähneeni ja kuulleeni, miten joku asiallinen ihminen on yrittänyt pikajunaan noustuaan käydä sanomassa päivää kaikille saman vaunun matkustajille.

Se oli kuulkaa syvällinen muutos, kun Valtion Rautatiet poisti katsekontaktin ja siten osan inhimillisyydestä asentamalla istuimet enimmäkseen samaan suuntaan. Malli oli lentokoneista ja muutos oli tietoinen, koska matkustajat tarvitsevat sen saman, reisiluun määrittämän pituuden, istuivat he peräkkäin tai nokakkain.

Oma reaktioni, jos huomaan jonkun käyvän junanvaunun matkustajia läpi, on ”riidan haastaja” tai ”kaupittelee jotain”. Joskus ihmistä on puhuteltava. On vaikka kysyttävä tietä. Keneltä kysytään? Ei koskaan kauniilta, nuorilta naisilta. He pelästyvät, ja siihen on syytä. Ei eläkemummoilta, koska vastaus saattaa sisältää yhteenvedon vastaajan pitkästä mutta surullisesta elämästä. Ei johtajan näköisiltä miehiltä, koska he huitaisevat kädellään: ei ole aikaa jaaritella. Ei johtajan näköisiltä naisilta, koska he rupeavat heti haastamaan riitaa.

Viime vuosina harkitusti omaksumani harhailevan dementikon roolini puree. Olen sen näköinen että osaan ehkä englantia. Turistit kysyvät tietä. Viimeksi kysyttiin Vanhan kirkon puistossa, missä on Vanhan kirkon puisto.

Lehdissä mainittu tuntemattomien puhutteleminen on kaupunkimaissa periaatteessa kiellettyä. Joitakin kuukausia sitten luin esimerkin. Jopa Ruotsin laivoilla ruotsalaiset kuulemma tervehtivät hissiin tullessaan, mutta suomalaiset eivät. Tästä minulla ei ole viime aikojen havaintoja. Sen sijaan pysäköintihalleissa, etenkin Erottajan, teen joskus kokeita. Tuloksista ei ole mihinkään, koska olen vaarattoman näköinen ja selvä. Ikämiehiä ei oteta täydestä.

Anssi Sinnemäki lähetti uuden Haanpää-kirjansa ”Sota Kentästä ja kasarmista”. Aloitin; se tuntuu aivan mahdottoman hyvältä. Tuosta kirjasta kimmahtaen – entä jos tervehtiminen oli ennen vallitsevien suhteiden tunnistamista ja tunnustamista. Tuttavalle kuuluu heilauttaa kättä: olen olemassa; tunnustan että sinäkin olet.

Missä ei tervehditä? Lakituvassa ja armeijassa. Sinnemäen tulkinta Haanpään 20-luvun armeijasta alistamislaitoksena ja rajun väkivallan mallintamisena tuntuu täsmälleen oikealta. Majoitustilaan harppaavalle esimiehelle ei sanota päivää, vaan tehdään ilmoitus. Tervehtimisessä aloite on vallankäyttäjän. Tosi iso herra teikaroi rivistön edessä kunnes karjaisee ”hyvää päivää, jääkärit”, ja vastaus tulee rituaalina, yhtä kurkkua mölistynä. Viesti on: minä käsken, aivan niin kuin minua huvittaa, ja te tottelette.

Eräs mies – ennen sotia – sanoi vaimolleen ”terve” tupaan astuessaan. Paino oli jälkimmäisellä tavulla ja huutomerkin kuuli. Hän oli lähtenyt aihetta ilmoittamatta ja itsestään myöhemminkään mitään ilmoittamatta, Kanadaan, 17 vuotta sitten. Ter-ve!