Painovapaus

Te sanoitte, ettei maalle saisi ottaa mukaan virtajohtoja eikä USB-kaapeleita. Ne ovat vaaraksi pesivälle luonnolle. Ajatus mahtaa olla oikea. Itse en ole niitä miehiä, jotka jättävät toisesta jalasta kengän kotiin, jottei käveleminen olisi liian vaivatonta.

Tuo taipumus ei ole minulle vieras. Olen itsekin kerännyt kiviä reppuuni, sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti.  Nyt en ole varma, missä rinkkani on. Olenko antanut sen Ilmari-enolle vai olisiko joku hyväntahtoinen henkilö sitä lainannut ja pitänyt hyvänään?

Ennen käytin kauluspaitaa, solmiota ja pikkutakkia. Niin kuului. Kun Stockmannille tuli uusi erä klubitakkeja, viikon kuluttua puolet hovioikeuden herroista käveli sellaisissa. Edelleen tuomarit ja asianajajat saavat mielestäni pukeutua kummallisesti. Kun on toisen asialla, ei pidä olla persoonallinen.

Kirjoittavat luonteet suosivat joskus muistikirjoja. Vaikka ne olisivat mitä Moleskineja, tarvittaisiin muistikirja, johon on ajantasaisesti merkitty, missä muut muistikirjat ovat. Pikkutakkiaikakaudella muistilaput kulkivat kauppalistoista runonsäkeisiin ja diaarinumeroihin vasemmassa sivutaskussa. Ehkä sen parempaa organisointia ei ole.  Nyt tilanne on sellainen, että ellen kirjoita blogia eli tähän tulevia kirjoituksia, jäytää tunne, että olen unohtanut jotain.

Niinpä Haanpäätä ja Sinnemäen jo mainitsemaani kirjaa en unohda. Se sisältää hurjaa materiaalia, jonka esittelen vielä. Muistiinpano: asevelvollisten luonnottoman suuri kuolleisuus 20-luvun Suomessa.

Mutta tämän unohtaisin – painovapaus ja uuden perustuslain yhteydessä kumottu painovapauslaki ymmärretään melkein aina väärin, myös Sinnemäki.

Suomessa ei näet ollut perusoikeuksia eikä ihmisoikeuksia ennen 1990-lukua. Tämä ei tarkoita, että kanaslaiset olisivat olleet tältä osin lain suojaa vailla. Tämä tarkoittaa, että järjestelmä oli toinen. Painovapaus oli ”taattu”, ja esimerkiksi kansalaiset olivat lain edessä yhdenvertaisia. Oli kuitenkin erittäin huono ajatus yrittää nostaa kanne tai syyte sillä perusteella, että portieri tai konttoripäällikkö rikkoi yhdenvertaisuusperiaatetta. Liioitellen ja hiukan vääristellen voi sanoa, että painovapauskin oli kirjapainon vapautta, ei kirjoittajan. Laissa oli myös määräyksiä kirjapaino- ja kirjakauppaliikkeen harjoittamisesta.

Kekkonen, suomettuminen ja rähmällään olo eivät olleet, ne eivät olleet sotien jälkeisen ajan poikkeusilmiöitä. Se olivat samaa sääntörakennetta ja samaa kulttuuria kuin nyt viitattu vuoden 1928 novellikokoelma ”Kenttä ja kasarmi” kirjasotineen.

Lukija voi minun osaltani vapaasti hakea perusteita kulttuurievoluutioista tai luokkataistelusta. Sekä kirjallisuudentutkimuksesta että Suomen historiasta kroonisesti puuttuvat kytkentä lainsäädännön ja lainkäytön vuorovaikutuksesta kulttuuriin, talouteen ja mielenmaisemiin aiheuttaa näköharhat.

En siis tiedä, miten toimii oikeus kulttuuri-ilmiönä. Mikä on syy ja mikä seuraus, se jää epäselväksi. Kansalaissodan jälkeen 1919 säädetty perustuslaki lisineen oli saksalaisten, Weimarin tasavallassa viljeltyjen sääntörakenteiden kuva. K.J. Ståhlberg oli saksalaisaatteiden mies, mitäpä muutakaan.  Toisin kuin natsit väittivät, heidän kaatamansa tasavalta ei ollut holtittomuuden valtakunta, mutta ei se kyllä vasiten edistänyt kansalaisvapauksia eikä julkista keskustelua.

Saksa, Venäjä ja tietysti Italia ja Espanja olivat valtio-valtioita. Puhuttiin ”lujasta hallituvallasta”. Suomessa nyt virassa olevat valtiosäännön tuntijat erehtyvät usein luulemaan, että perusoikeudet ja ihmisoikeudet olisivat jotain muuta kuin englantilas-amerikkalainen sanoitus.

Noin vuoteen 1995 Suomen tasavallan piiloviesti kansalaisilleen ja maassa majaileville oli: turpa kiinni. Aika hyvin tätä viestiä kuunneltiin. Kirjasodat, myös Linnan, Rintalan ja Salaman ympärillä käydyt, eivät olleet häiriöitä vaan säännönmukaisuuksia. Kun Haanpään taiteellisen suurenmoisuuden ja kroonisesti heikon myynnin selvä lähtökohta on syvä ja mietitty vapauden korostus, on ihan selvä, että hänen turpansa tukittiin entisessä Suomessa.

Painovapauden tekevät vaikeaselkoiseksi vuoden 1930 lainmuutokset ja sen jälkeen muuttuneet tulkinnat. Itse asiassa olin asianajajana, kun julkisen viranomaisen julkisesta halventamisesta (rikoslaki 16 : 24) käytiin viimeisen kerran oikeutta. Syytteessä oli, kukapa muukaan kuin Hannu Taanila, joka oli väittänyt poliisin pieksevän päihtyneitä.

Tuossa yhteydessä kuokin ylös painovapauden ja lainmuutokset, joita tunnetusti käytettiin kannattajiaan vastaan – kiihotuslainsäädäntöä ja esimerkiksi ”puserolakia” sovellettiin myös äärioikeistoon.

Voitimme jutun. Oikeuskanslerilla ei ollut syyteoikeutta korkeimman oikeuden ratkaisun mukaan. K.J. Ståhlbergin lausunnossa 1929, jonka löysin eduskunta-asiakirjoista, käy suoraan ilmi, että painovapaus kytkeytyi poliittiseen toimintaan ja siksi syyteoikeuskin oli täysin poikkeuksellisesti uskottu poliittisesti vastuulliselle taholle, oikeusministerille.

Nykyisin ajatellaan nähdäkseni oikein, että sananvapaus (eri termi) antaa kenelle tahansa suojaa myös viranomaisen aiheettomalta sekaantumiselta ihmisen yksityisyyden piirin asioihin. Se o siis aivan eri asia. Ja tämä yksityisyys, ja tämä yksityisyys ja vapaus on jatkuvasti uhattuna. Vanhoissa painovapausasioissa sivulliset ja viattomat virastot ja osakeyhtiöt menestyvät nykyisin nimenomaan sananvapautta kaventamalla. Uuden ajan airut on muuan Putin Venäjältä. Haanpään tuotannollaan henkilöimä vapaa ihminen voi huonosti ja kehityksen suunta on paha.