Etäkohteliaisuus

Otsikko on eilen mainitsemani Maunun kirjoituksesta sosiologian alan lehdestä. Näkökulma on tervetullut: raittiuskilpakirjoittaminen elää. Onko se hyvä asia? ”Kännissä olet ääliö.”

Käytin eilisen päivän miettiäkseni, yrittäisinkö kirjoittaa lyhyen, 70-sivuisen yhteenvedon mieliaiheestani, historianfilosofian ryydittämän metodin omaksumisesta tutkimukseen käyttämällä tuomioistuinaineistoa. Tuo oli väitöskirjani aihe. Pitäisikö siitä jatkaa.

Foucault ja hänen seuraajansa esittivät painokkaita huomautuksia todellisuuden omistamisesta. Heidän mielestään paras tutkimus, etenkin akateeminen historiantutkimus, keksi omat sääntönsä perustelemisesta ja todisteista ja siis siitä, mikä on totuus. Kun totuuden tavoittaminen ei teoriassa eikä käytännössä onnistu, me professorit ajamme omaa totuuttamme. Tuomarit puolestaan tarkoittavat itseään kirjoittaessaan oikeudenmukaisuudesta tai ”yleisistä käsityksistä”.

Samat kirjoittajat arvioivat, että tuo oman tykkäämisen naamioima ”yleinen käsitys” on vain ikiaikaisen valtataistelun ase. Esimerkiksi heikkoja ja hinteliä on hauska kiusata. Siispä arvioidaan heidät hulluiksi tai sairaiksi tai sotilaiksi ja ”kohdistetaan toimenpiteitä” heihin esimerkiksi lyömällä rautoihin tai käyttämällä koppivankeutta.

Tuomiot ovat aineistona poikkeuksellisen hyviä. Toisin kuin muu kielenkäyttö ne ovat suoraa vallankäyttöä. Tuomioistuimen kirjoittaman ja allekirjoittaman taustalla on tekojen uhka: menetät rahaa tai saat sitä, menetät vapautesi tai saat nauttia siitä. Tekstin rivien välistä erottuu pyövelin kirves tai voudin pohjattomaksi tiedetty rahamassi.

En oikein päässyt kehittelemään ajatustani, kenen on katsottava, kun korkein oikeus kirjoittaa ”on katsottava”. En onnistunut, vaikka panin sen väitöskirjan nimeen ”tätä kaikki asianomaiset noudattakoot”. Tuo sata – kaksisataa vuotta viattomana röyhtäyksenä pidetty lause, jolla tuomio lopetetaan, on sekä käsky että uhkaus. Ei pidä luulla, että harjoittaisin tässä haikeutta. Tehty mikä tehty. Kukaan ei ole ottanut onkeensa edes sitä väitettäni, että tuomioista voisi lukea merkittäviä asioita elämänmenosta ennen. Nuoret, erinomaiset tutkijat kirjoittavat vain poikkeuksellisista jutuista. Mielestäni poikkeamattomat olisivat kiinnostavampia, esimerkiksi perintöriidat Pohjanmaalla 1840 – 1880. Asiakirjat löytyisivät Kansallisarkistosta. Tosin oikeudellisen epäkielen oppiminen ottaa aikansa.

Valitettavasti pelkään itsekin humalaisia enkä viihdy sellaisessa seurassa. Uskon silti nuoria sosiologeja, kun he sanovat, että bilettäminen ja porukalla dokaaminen on ennen kaikkea halua pitää kiinni omista kavereista ja keskittyä hauskanpitoon. Kootkaapa itse neljä tai neljätoista kaveria ja sanokaa kahvia kaataessanne, että seuraavat kaksi tuntia pidetään hauskaa. Luuleeko kukaan, että siitä seuraisi muuta kuin kiusaantunut hiljaisuus?

Nyt on siis haluttu häpäistä diskokuningatar, joka kai tarkoittaa nuorta, kaunista naista, oksentamassa käsilaukkuunsa. Olen tuntenut useitakin henkilöitä, jotka osasivat oksentaa ohimennen, tekemättä asiasta numeroa. He ovat kaikki kyllä kuolleet viinaan. Olen tuntenut muutaman, joilla oli taipumus laskea housuihinsa hauskanpidon huipulla. Yksi heistä oli nainen. Näky oli kieltämättä mieleenpainuva.

Mutta virallinen mielipide on kuitenkin vallankäytön kaunokirjoitusta. Ranskalaiset käyttivät sanonta ”vallan mikrofysiikka” ymmärtämättä, että vasta kvanttifysiikassa lait muuttuvat. Siis: vallan mekaniikka (energiatilat).

Luen Jari Tervon Rovaniemi –kirjoja katseltuani äskettäisin juoppoja kaupungin kaikilla rannoilla. Yritän selvittää, miksi ne ovat niin hyviä. ”Juoppojen hölinäksi” kuvattu kerronta näyttää olevan erinomainen kuvaus alistamisen monista mekanismeista. Mielestäni Tervo, joka ainakin sivarina oli ujo poika ja punastui, jos joku sanoi päivää, on parhaimmillaan näissä, ja mitä enemmän hän lipsuu satiiriin, niin ikään lappilaisten Paasilinnan poikien lajiin, sitä huonommin menee.

Suuri Suomalainen Sankaritarina oli Haanpään kertomus ruskealyyssisestä jätkästä, joka otti puukon kanssa viinansa takaisin isoilta jätkiltä, jotka olivat ne oikeudettomasti vieneet, eikä siihen poliisi tarvittu, ruumiinkantajat vain.

Olen nyt selvittänyt, miksi Aku Ankka on Suomessa ja vain Suomessa niin mahdottoman suosittu. Aku Ankka on – oli – osa jokaisen lapsen ja nuoren kokemuspiiriä, humalainen. Aku joutuu aina oudoille poluille, eikä hänen elämänhallinnastaan maksa vaivaa puhua. Hän ei hallitse itseään, ei varsinkaan malttiaan, vaan räjähtelee käsittämättömistä syistä ja aiheuttaa siten yhä lisää ongelmia. Hän on pysyvästi pätkätyöläinen. Käytännön asiat jäävät lasten vastuulle. Tyypillinen komedia: hirvittävä murhenäytelmä muunneltuna hauskaksi. Pullot on piirretty piiloon. [Jatkuu…]