Etäkohteliaisuus II

Turkulainen tohtori Olli Pyyhtinen on tarttunut kiitettävästi Simmelin lahjan ajatukseen ja Marcel Maussin kehitelmiin siitä. Lahjaa ei tässä ymmärretä vaihtona, vaan vapaaehtoisena uhrauksena.

Niinpä Suomessa on jo käytännössä rangaistavaa tarjota tupakkaa ja yhä epäsuositumpaa antaa viinaa. Kahvin tarjoaminen sitä vastoin on vielä pakollista, vaikka ei olisi vakavissaan. Tarjoaminen riittää.

Viinan tarjoaminen on ollut tuhat vuotta ryhmää lujittavan, yhteenkuuluvuutta tukevan rituaalin kaikkein tärkein muoto. Sitä harrastaa myös kirkko tarjoamalla siihen esteettömille ehtoollisviinit.

Huippu on karnevaali, siis Rovaniemen markkinat, kun kaikki juovat ja tarjoavat ja poliisia lyödään. Nätti-Jussin syntymäpäivät olivat todelliset karnevaalit. Haitari soi ja kaksi paria tappeli lattialla yötä päivää. (Tuosta ajan kuluksi tappelemisesta on muuten kirjallisuudessa runsaasti mainintoja.)

”Karnevaali” on tarkoittanut venäläisen Bahtinin oivallusta Rabelais’n ja muiden puoli vuosituhatta sitten kirjallisesti kuvailemasta arvojen ja valtasuhteiden järjestelmällisestä kääntämisestä ylösalaisin. Muuan esimerkki on myös Waltarin ”Sinuheen” päätynyt ”Väärän kuninkaan päivä”, joka on todellinen tapa ja on nyt siirtynyt tositelevisioon. Hulluin hallitsee, päivän.

Bahtinin ohella on mainittava Foucault. ”Hulluuden historiassa” selvitetään etevästi perinteet – hullut työnnettiin jokiveneessä (slultifera navis) naapurikaupungin niskoille, tai heitä kunnioitettiin ”Jumalan satuttamina”. Haanpää on kuvannut (”Kenttä ja kasarmi”) omatekoista kenraalia. Vaasan Jaakkoo on kirjoittanut aivan erinomaisen tarinan siitä, miten Kauhavan kunta järjesti juhlat ja osti mustalaisperheelle talon – Lapualta. Ei kukaan ole niin rakas kuin naapuri.

Simmelin – Maussin ajatuksen päällä oli tällä hetkellä unohduksissa oleva Jean Baudrillard, joka kirjoitti ”vertauskuvallisesta kaupanteosta ja kuolemasta”. Hänen ajatuksensa on kiistattomasti oikea. Kun ihmisellä (valkoisella heteromiehellä) ei ole enää lainkaan liikkumavaraa ns. valtion runnottua vallan fysiikkansa läpi kaikessa, hän ajaa autolla moottoritien kaiteeseen eli uhraa eli antaa ilmaiseksi elämänsä ja verensä tuolle valtiolle sen pyhällä asfaltilla.

Psykologit ja muut tyhmät ihmiset haeskelevat tuollaiseen henkilökohtaisia syitä. Syyt eivät ehkä ole henkilökohtaisia vaan yhteisöllisiä. Mieron tiellä ei livetä. Eilen merkkipäiväänsä viettäneen Eino Leinon tuotanto on kuin Saariselän tunturialue, täynnä sydäntä särkeviä huippuja, suloisuudessaan uskomattomia kuruja ja vilpoisia puroja ja poukamia, joissa harjus ja tammukka vilahtelevat syvällä kuin tunteet. ”Löysäläisen laulu” on huippuja. Sana tarkoittaa irtolaista.

Lienevätkö Idän Ihmemiehet vallan keksineet sen, mutta erilaisten itsemurhapommittajien ja joukkomurhaajien tunkeuduttua länsimaisen vapaan lahjan ja siis suuren turvallisuuden maailmaan, täällä keskitytään eläkeläisten juopotteluun ja vastaaviin toisen luokan kysymyksiin. Ne pojat eivät viinaa juo, eivätkä he ole pahoja tupakankaan perään. Pyssyihin, jotka täällä on kielletty sukupuuttoon, he puolestaan ovat kovin kiintyneitä.

Etäkohteliaisuutta valtio ei usko. Se on vanha, kansanomainen tapa olla viisaasti vaiti sellaisista asioista, joille ei mahda mitään. Tyypillisesti toisen juopottelu kuuluu näihin. Sukulainen tai läheinen ystävä kuuluu kuitenkin nostaa suoralla kädellä kauluksesta naulaan ja sanoa, että ryyppääminen loppuu nyt. Eihän se kuitenkaan lopeta, mutta kauan sitä katuu, hautajaisista alkaen, ellei saanut aikanaan suutaan auki, vaan oli kaukaa kohtelias.

Valitettavasti etäkohteliaisuus on levinnyt suhtautumiseen sellaisiin kulttuureihin, jotka vastustavat täysin avoimesta ”länsimaalaisuutta”, kuten esimerkiksi kouluja ja naisten ihmisarvoa. Sananparsi käskee sallimaan sen, että jokainen tulee autuaaksi omalla uskollaan, mutta tuollaisella uskolla ei tule autuaaksi. Toinen esimerkki on Euroopan sisältä, itse asiassa hyvin läheltä meitä. Meidän olisi muka pidettävä totena aivan mahdottomiakin puheita, kuten sitä, että kyseisen maan kieltä puhuvia saisi rientää auttamaan toisten valtioiden alueella, mutta taas toisaalta heidän kolmansissa maissa tekemänsä velka- ja muut sitoumukset eivät kuulu mainitulle, mielestään taas suurelle ja mahtavalle valtiolle lainkaan.

Onneksi nämä naapurit ovat kovia juomaan viinaa. Määrät laskien he ovat vielä ahkerampia kuin me. Myös heillä on siihen syy. Olen itsekin nähnyt sellaisia elokuvia, että taso nousee ja olo paranee heti kun filmi katkeaa. Mutta seuraukset tunnetaan.

Yhteenveto: kun saksalaiset tekevät historianfilosofiaa, niin Spengler kuin muutkin, he tulevat aina siihen tulokseen, että kaikki on saksalaisten syytä (kansallinen itseinho), ja päätyvät keksimään ratkaisuksi uusia onnettomuuksia. Kun ranskalaiset harjoittavat tuota tutkimusta vaikka nyt nimellä postmodernismi tai dekonstruktio, he tulevat samaan tulokseen, siis että kaikki on saksalaisten syytä.