Autot, huoltoasemat

Olin ajatellut pitää kuvasta ilmenevän ja sen kaksi sisarteosta sekä etenkin Jukka Vesterisen sarjan aloittaneen ”Huoltoasemakirja”- kuvateoksen omana tietonani pudotellakseni niistä yksityiskohtia näihin kirjoituksiini. Kirjatiedot:

https://fennica.linneanet.fi/vwebv/search?searchType=7&searchId=115&maxResultsPerPage=10&recCount=10&recPointer=0&resultPointer=0&

Kommentoijan sitkeyden vuoksi muutin mieleni ja paljastan lähteeni. Kehotan häntä ja muita kiinnostuneita kiirehtimään Lahden Renkomäen ABC:n yhteydessä olevaan kirjamyymälään, jossa nämä kirjat sattuivat silmääni 8.6.2014. Halikon ABC:llä en niitä viime viikolla huomannut.

Joku, ehkä tämä Vesterinen tai minulle muutoin tuntematon kustantaja Alfamer Oy, on valinnut rehellisen alaotsikon ”nostalgiakirja”. Kysymyksessä ei ole kulttuurihistoria, vaan kulttuurihistoriallinen aineisto ja runsas kuvitus.

”Vuonna 1960 Suomessa liikennöi hieman alle kymmenentuhatta taksia. Yleisin merkki tolpilla oli Volga. Leveähymyisellä itäpirssillä ajettiin, vaikka puolet taksimiehistä olisi kyselyn mukaan mieluiten ottanut saksalaisen auton. Häveliäisyyssyistä tutkimustuloksissa jätettiin Saksasta etuliite ”Länsi-” pois ja Mercedes Benzin nimi mainitsematta.”

Seuraavalla sivulla on Scania-Vabis –linja-auton kuva ja toinen, jossa on loviisalaisen Holmströmin Bireka-bussilippu, 500 markkaa. Joku Seppo Leskinen näkyy keränneen ja säilyttäneen mahdottoman määrän vanhaa ”roinaa”, joka yllättäen onkin hyvin mielenkiintoista ja – nostalgista.

Varoitan: kirjat eivät ole millään muotoa tieteellisiä ja kirjoittajakin on hieman enemmän innostunut kuin osaava. Mutta kirjapörssien kasoihin päätynyt, onneksi kirjastoihin aika hyvin hankittu kirjasarja on vilpittömän kehun ansaitseva kulttuuriteko.

Toivon että Hannu Salmi ja kumppanit Turun yliopiston kulttuurihistorian laitoksella, omassa akateemisessa kotipesässäni, ovat sijoittaneet nämä kirjat vitriiniin, jonka juurella on laakeriseppele? Syytä olisi.

Edelle kirjoitetussa ei ole pienintäkään piruilua. Olen vain innostunut. En ole kauhean kiihtynyt sellaisesta kulttuurihistoriasta, jossa pyöritellään ihmeellisiä oppisanoja ”esim. sukupuolittunut postmoderni kontekstualismi” ja ollaan tekevinään niistä päätelmiä. Kutsuisin edesmenneen professori Veikko Litzenin todistajakseni siitä, että kaavailin 80-luvun puolivälissä ja sitten opetin ”esineellistä kulttuurihistoriaa” ja selvitin arjen esineiden ja ilmiöiden laajempia yhteyksiä. Siitä jäi kirjoittamatta, kun henkilökohtaiset olosuhteet ajoivat minut tutkimaan tuomioistuimen mytologiaa, innoittajina Mircea Eliade ja Claude Lévi-Strauss, ei niinkään Foucault, kuten jotkut luulivat. Arktinen shamanismi Pohjois-Esplanadilla…

Tankki täyteen! Huoltoasemat tulivat ja menivät käsittämättömän nopeasti. Niitä oli tuhansia (tarkat tiedot Vesterisen kirjoissa), ja seitsemän liikemerkkiä viitoittivat elämäämme – Shell, Esso, Gulf, Union, BP, TB ja joku jota en tähän hätään muista. Työmatkani varrella oli ainakin 12 huoltoasemaa. Eilen katsoin pitkään Westendin Shellin tyhjää tonttia. ”Oma” Jorvaksen Shell, omistaja eli diileri ensin Anteroinen ja sitten Pelkonen, on byt muisto vain.

Huoltoasema oli jotain aivan muuta kuin nykyiset kylmät asemat. Jorvaksessa oli huoltohalli, jossa vaihdettiin renkaita ja öljyä ja Simpukassa tarjottiin luultavasti Etelä-Suomen pahinta ruokaa, tyyppiä teemakkara muusilla ja munalla. Tolsan Essolla (vai oliko se Unska) pojat puhuivat mopoista ja eräästä muusta ikisuositusta aiheesta. Itse asiassa käyn vieläkin joskus nyyhkyttämässä Kirkkonummen Teboililla, jossa tuulipukumiehet täyttävät lottokuponkeja, R-kioskit kun ovat nekin katoava luonnonvara.

Ystäväni Gronow antoi kerran ymmärtää, että suomalaisen viihdemusiikin pelastajia olivat huoltoasemat. Niillä myytiin uuden ajan ihmeitä, nimittäin C-kasetteja. Niiden taloudellinen merkitys kuuluu olleen suunnaton. Vanhastaan tuntemani Make Numminen julkaisi kirjan keskiolutkapakoiden kunniaksi esitellen sellaisia suihkuseurapiirien kohtauspaikkoja kuin Virolahden Esso.

Huoltoaseman kassa oli viimeisiä paikkoja, joissa naapurukset oppivat tuntemaan toisensa ulkonäöltä. Masalan K-Marketissa, joka on mainio kauppaliike, ei voi tietää, ovatko toiset asiakkaat tulokastunkeilijoita Sundetista vai lattajalkaväkeä. Mutta kaupoissakin jotain on tapahtunut. Minun K-kauppani oli siinä toisella puolella tietä, jossa humalaiset näyttelivät selvää ostaessaan kaksi keskiolutta ja Helsingin kauppiaiden Sinisen lenkin. Nykyisin jatkajaliikkeestä saa ajoittain mm. tuoreita ostereita. Sitäkin ennen ostettiin Vakista (osuuskauppa) tai Winbergiltä "kirjalle" eli vastakirjalla, ja kauppias toi ostokset pahvilaatikoissa kotiin, tarvittaessa kotiin jääkaappiin asti.

Tiedoksi tutkijoille: verkkokauppa toimi täällä elintarvikepuolella mainiosti vuonna 1974. No, Kauhavan erään syrjäkylän osuuskaupasta sai yhdellä pyytämisellä kiljupanoksen aineet (”25 litraan”), joten kysymyksessä oli jo vuonna 1954 kustoimoitu palveluntarjonta.