Drones

Taistelulennokki on saanut ”kuhnurin” (mehiläinen) nimen. Ihmisetkin on tätä nykyä jaettu kahteen lajiin, drones / dirigibles eli kauko-ohjatut ja tuulen kuljettamat. Sellaista esiintyy vähän, että ajatellaan ihan itse.

Toisen maailmansodan lentotoiminta on kukaties siksi niin suosittua – kerrotaan antikvariaateissa – että tuohon aikaan radiot reistailivat niin että lento oli joskus ihanan elämän kuva, täysin vapaa, niin kauan kuin polttoainetta riitti. Sitä se ei tietenkään ollut todellisuudessa, mutta mitä siitä.

Euroopan Unionin ulkoasiain ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja, paronitar Caroline Ashton on jo epäonnistunut tehtävässään. Joku vingahti hyvän ajatuksen seuraajasta: Tuomioja.

Perusteita oli ehkä kaksi. Katainen ei kai sittenkään yllä toivomaansa, kyllin korkeaan EU-tehtävään, ja koska tuo Korkean Henkilön tehtävä on mahdoton eli siinä epäonnistuminen on varmaa, pannaan Tuomioja siihen. Kuten Kekkonen, Paasio, Sorsa ja Lipponen ymmärsivät, hän on sopivin hirteen.

Hän saattaa olla kaikkein kokenein tällä hetkellä kehissä olevista, ulkoasioista vastaavista poliitikoista. Ainakin hän tuli tunnetuksi noin 50 vuotta sitten osoittamalla television tietokilpailussa hämmästyttävää osaamista ilmoittamassaan aiheessa, joka oli Lähi-Idän kriisi. Muistan sen kilpailun. Vuosi oli 1963. Kilpailu oli Tupla tai kuitti, ja pääpalkinto tuli.

Tänään en pelleile. Ukrainan tilanne eli siis Venäjän tilanne tuntuu niin pahalta, että hymy hyytyi jo. Ei venäläinen mitään niin pelkää kuin ns. kasvojen menetystä, ja Putinilta meni nyt. Sitä hän ei anna anteeksi. Mielessäni kummittelee taas ydinasepelote. Vähän ihmettelin, että Tuomiojalla oli eilenkin iltauutisissa Sadankomitean rintamerkki. Sadankomitea on pasifistinen ja antimilitaristinen järjestö, joka sekin perustettiin 1963. En koskaan kuulunut siihenkään. Nyt olen sitä mieltä, että tuo järjestö oli erittäin oikealla asialla. Tosin en edelleenkään kannata ainakaan yksipuolista aseidenriisumista enkä aseistakieltäytymistä.

Siihen aikaan kun Tuomioja väitteli tohtoriksi poliittisen historian alalta, ajateltiin hyvin yleisesti, että tutkija etsii ja ehkä löytää ”tosiasioita” ja hänen perimmäinen tehtävänsä on selvittää, ”mitä tapahtui todella”. Tuo Saarikosken runokirjan nimi on siinä yhteydessä ironinen. Itse lause on varhaisen akateemisen tutkijan v. Ranken esittämä ihanne. Itse asiassa sen otti käyttöön juristi, ministeri v. Savigny. Ajatus oli ottaa etäisyyttä Hegeliin ja kaikkeen filosofointiin ja hakea niiden sijaan ensisijaislähteet ja siis tosiasiat.

Tätä nykyä useimmat ajattelevat, että tutkimuksen parhaisiin ensisijaislähteisiin perustuva kuva ei ole kuitenkaan kuva esimerkiksi vuoden 1918 tapahtumista Suomessa, vaan kuva kirjoittajan käsityksistä kirjoittamisajankohtana eli hänen arvionsa sitä, mikä on ”totta”. Tuo arvio on kuitenkin tulkinnan takana. Totuus on ajan tytär.

”Tosiasioissa pysyminen” on tavoite, mutta tosiasioiksi valikoiminen on ongelma. Siihen sisältyy tietoista ja ei-tietoista kohinaa. Se on riittävän varma ”tosiasia”, että Lenin oli mukana myöntymässä Suomen itsenäisyysjulistukseen vuoden lopulla 1917. Myönsikö tai lahjoittiko Lenin Suomelle itsenäisyyden, se onkin paljon vaikeampi kysymys. Avoimia kysymyksiä ovat muun muassa, oliko Suomea (joka oli sitten maaliskuusta lokakuun loppuun 1918 olennaisesti Saksan alusmaa), ja oliko Venäjää (jossa Lenin puolueineen hallitsisi jatkossakin, kuten sitten kävi), ja mitä tarkoitetaan ”itsenäisyydellä” (esimerkiksi Suomen yhdistymistä punaisena Leninin venäläiseen väkeen).

Siis kuka on V. Putin? Laillinen valtionpäämies, jonka kanssa on asioitava etenkin kaikissa Venäjää koskevissa asioissa. Vai sekä arvaamattomaksi että vastuuttomaksi osoittautunut seikkailija, joka saattaa ajaa maansa kaaokseen ja siinä samassa menettää henkensä tai virkansa?

Toinen luontomme, jota sanotaan joskus länsimaiseksi perinteeksi, sisältää ajatuksen, että myös tunnottomien roistojen kanssa tulee toimeen, kunhan muistaa ottaa huomioon, että he ovat tunnottomia roistoja. Voisi sanoa liioitellen, että Churchill ymmärsi tämän, mutta Roosevelt ei. Seuraukset olivat laajat ja kammottavat.

Jos edellisen kappaleen muotoilisi siistimmin, voisi ehkä sanoa, että V. Putin edistää kaikin keinoin maansa eli Venäjän etuja, ja sitä ei saa unohtaa.

Tuo perinteinen, arvon ja ajan kultaama ajatus ei ehkä sovi tähän. Viime vuosisadalla oli ainakin kolme maansa tosiasiallista johtajaa, jotka tekivät aivan uskomattomia virheitä oman hämärän mielensä voimin ja siis syistä, jotka eivät edelleenkään aukea muille. Entä jos tilanne on nyt tuo? Osaisiko Tuomioja ottaa huomioon, ettei kysymyksessä ehkä olekaan reaalipolitiikka vaan raivotauti?