Puusilmän nenä

”Puusilmä” on jalkapallotermi, jota käytetään tuomareista. Sitä voisi käyttää tuomareista yleisemminkin. Urbaani sanakirja täsmentää, että puhe on poikkeuksellisen tajuamattomasta ihmisestä, joka ei näe itsestään selviä tapahtumia eikä yleisemminkään hanskaa mitään sitten millään.

Italiaksi ”puusilmä” on Pinocchio, tai ehkä se olisi mäntysilmä. Hän on muuten mukava nuorukainen, mutta kun monilla miehillä kasvaa kriittisissä tilanteissa jokin muu, Pinokkiolla kasvaa nenä.

Leif G.W. Perssonin uusi kirja on ”Pinokkion nenä”. Esitän siitä kaksi arvostelua.

Leif Gustav Willy alkaa tulla vanhaksi. Etenkin tavattoman hyvän omaelämäkerran (Gustavs grabb) jälkeen tämä yritys puhallella eloa komisario Evert Bäckströmin hahmoon raukeaa kokoon kursituksi jutelmaksi, johon ei kannata uhrata aikaansa.

Persson parantaa jatkuvasti. Bäckströmin tämänkertainen vaellus taideaarteiden äärellä kohoaa ennennäkemättömäksi kuvaukseksi inhimillisestä ja epäinhimillisestä hulluudesta, Ruotsin Tukholmassa, tässä ja nyt.

Lukija ja kustantaja voivat valita näistä.

Kuten sanottu, valikoivat ja osaavat lukijat kelpuuttivat kauan sitten dekkarit lukemiseksi ainakin kesämökeilleen enemmän Ruotsin kuin Englannin annista, mutta varsinainen tien avaaja oli Georges Simenon, jonka kirjallisista ansioista ei liene kahta mielipidettä. Hän on kerta kaikkiaan hyvä, ja syystä tai toisesta – Otavan kuuluisia naismaistereita epäillään – Maigreteja alettiin suomentaa varhain, säännöllisesti ja erittäin hyvin. Eikä kustantaja pane tikkua ristiin edes kokeillakseen, vieläkö niitä luettaisiin. Olen kahdesti uhannut, että ellei tahti muutu, hankin oikeudet ranskasta ja suomennan itse muutaman. Niitä on 75, ja ainakin sodan päättymisen jälkeen julkaistut tuovat mieleen Haydnin. Johdonmukaisen korkeatasoinen sarja, runsaasti alan kehittämistä, keinojen monipuolista käyttöä – mutta ei kuitenkaan Mozartia…

Kaikkea myöhempää on dekkareissa silti verrattava Maria Langiin ja täysin vanhentumattomaan Sjöwall – Wahlööhön (rikoskomisario Martin Beck). Meidän suomalaisten on syytä tunnustaa nöyrästi, ettei täällä ole vastaavaa kansainvälisesti merkittävää kirjojen kirjoittamisteollisuutta tai vielä vähemmän kevyen musiikin tehtaita niin kuin Ruotsissa. Olemme perineet Ruotsista rajoitukset ja kiellot, emme tarjontaa.

Kiinnitän tähän asiaan huomiota, koska ”Pinokkio” on kirjoitettu kuin uhalla, niin piittaamatta muista kuin ruotsalaisista lukijoista kuin suinkin mahdollista. Persson on jopa pudottanut tavaramerkkinsä, kriminologian professorin asiantuntemuksen. Tässä tarinassa se ei ole tarpeen. Taidehistoria – Fabergén ja venäläisten mestareiden taulut – on tässä pelkkä kuorrutusta. Samalla tavoin kuin kammottavan Bäckströmin hahmossa tässä koetellaan ja ylitellään kautta linjan uskottavuuden rajoja.

Miksi Persson kirjoittaa juoposta, irstaasta, lahjuksia kahmivasta, iltapäivälehtiä vihjeistä rahastavasta sovinistisiasta poliisilurjuksesta? Varoittaakseen hänen kaltaisistaan? Ihaillakseen tällaista salaa?

Vastaus on helppo. Tasaisen oikeamielinen ihminen on hyvin ikävystyttävä. Tasaisen kunnollisen ihmisen elämä ei kiinnosta ketään.

Useat, myös Persson, ratkaisevat tämän ongelman elegisyydellä. Komisario Beck oli tätä epäromanttista elegiaa, ja Mankellin Wallander vie tuon saman piirteen hyvin pitkälle. Poliisi tallaa veri- ja virtsalammikoissa oman katoavuutensa tunnoissa ja enemmän kuin hiukan itseään säälien. Tämä ei ole tyypillinen ruotsalainen piirre, kuten meillä on haluttu nähdä. Se on yleistä inhimillisyyttä, viisas vastaus siihen, miten ihminen voi tuollaisessa ammatissa kestää järjissään ja säilyttää osan toimintakyvystään.

Bäckström ei ole inhimillinen ja siis myötätuntoa herättävä hahmo. Hän on sika. Häntä ei voisi päästää sikalaankaan, koska sitten ei olisi keinoa erottaa häntä laitoksen muista asukkaista, paitsi jos hänellä sattuisi olemaan mennessään lätsä päässä.

Rämä kirja on burleski eli läskiksipano ja sellaisena hyvin hauska lukea, mutta pohjalla on kysymys pahuuden tympeydestä. ”Pahuuden arkipäiväisyys” on huono käännös Hannah Arendtin käsitteestä ”banality of evil”. Tympeys, tympäisevyys on oikea. Rikoksissa ei ole juuri koskaan mitään raflaavaa. Rikosjuttujen yksityiskohtien ahmijat ovat samoja ihmisiä kuin ne, joille kelpaavat kyllästyttävimmän viihteen kalutuimmat aihelmat. Tämä on poliisiromaanin ongelma. Joko rikoksesta on tehtävä epäuskottavan merkillinen tai sitten on keksittävä tapoja selittää, miksi lukijaakin vaivataan ratkaisemattomien, surkean nuhruisten asioiden loputtomalla vatvomisella. Uusi Persson on yksi vastaus.