Hullu huilu

YouTubesta löytää sanoilla Neanderthal ja flute, huilu, kuvan siitä muutamia vuosia tunnetusta luuhuilusta, joka otti ja löytyi Divje Babe –nimisestä paikasta.

https://www.youtube.com/watch?v=sHy9FOblt7Y

Ammattimuusikko soittaa klipissä tuota luuta ja puhaltaa taitavasti yli – skaala on nykyinen ja sävelmät tuttuja. Samalla kuitenkin ratkesi kiista, oliko huilun näköinen ontto putki omia aikojaan syntynyt vai soittimeksi valmistettu. Eräs oppisuunta väitti, että luolakarhun hampaat saisivat aikaan tuollaista, ja toiset taas, ettei se ollut mahdollista.

Jo aikaisemmin on mietitty, kumpi oli varhaisempi oivallus, puhe vai laulu (soitto). Epäillään, etteivät Neanderthal-serkut osanneet puhua, ainakaan sen kummemmin kuin monet eläimet. Heiltä olisi jäänyt kokematta se oivallus, että täysin mielivaltainen mörähdys, murahdus tai parahdus voidaan panna tarkoittamaan mitä vain.

Tuo ”tarkoitus” ja merkin ja sitä kuvaavan kohteen suhde oli sata vuotta sitten kohentuneen kielitieteen lähtökohtia (de Saussure).

Mutta ei siinä kaikki. Silmiinpistävän läheltä Tonavan mutkasta on jälleen löydetty figuriini eli pikkuesine, joka on jälleen niin sanottu Venus. Niitä on tunnettu kauan. Yhteistä ovat nykymakua ajatellen naishahmon erikoisen runsaat muodot ja huolellisesti korostettu sukupuolielin.

Jätämme ammattilaisten riideltäväksi, liittyvätkö nuo esineet miesten ruokottoman mielikuvitukseen, Suuren Äidin hurskaisiin palvontamenoihin vai kenties vanhojen naisten nuorille osoittamiin käytännön vihjeisiin sikiämisestä, synnyttämisestä ja raskaudesta. Muutkin kuin kuuluisa Marija Gimbutas ovat esittäneet äkkipikaisia mielipiteitä myös sellaisista asioista, joista selvää ei ole saatavissa.

Mutta kaikkein kuuluisimpien luolamaalausten rinnalla on nyt kaiketi muuta. Lascaux –tyyppiset kuvat tunnetaan kaikista koulukirjoista. Olen itsekin käynyt katsomassa niitä. Ranskalaisilla on rakennettuna oikeaan mittakaavaan kätevä kopio luolista maalauksineen sen oikean, turisteja ajatellen aivan liian aran ja siis tuhoutuvan luolaston vieressä. Voin vakuuttaa, että kokemus on unohtumaton. Sellaistakin tulee mieleen, ettei maalaustaide ehkä ole edistynyt 25 000 vuoteen. Maalausten vaikutus on niin valtava ja niistä ilmenevä taidokkuus huimaa. Jottei lukija suotta hämmentyisi, kalliopiirrokset ovat siis yleensä niitä yksivärisiä tikku-ukkoja ja vastaavia. Luolamaalauksissa taas esimerkiksi ryntäävät härät on osattu piirtää niin pelottavan todenmukaisina, että katsoja ottaa taka-askeleita pelkästä pelosta. Ja alustan muotoja on käytetty etevästi hyväksi.

Nuo Venukset ovat veistoksia eli kolmiulotteista taidetta. En ryhdy väittämään mitään erikoista,  mutta mielestäni kolmiulotteinen, mittakaavaan veistetty kuva on suurempi oivallus kuin 3 D –tulostaminen, tämän päivän mullista teknologia, tai Auto CAD:in tyyppinen kolmiulotteisen esineen mallintaminen kaksiulotteiselle näytölle.

Tuota oivallusta ei voi johtaa suoraan luonnosta. Ihmisvauva ei ole aikuisen pienoismalli eikä poikanen eläimen. Eroja on sittenkin aika paljon. Ihmisellä myös mittasuhteet muuttuvat ensimmäisinä elinvuosina ratkaisevasti.

Se ei merkitse paljon, onko tässä kysymys kultti- vai taide-esineistä. Ne ovat sama asia, vaikka taiteen maagisuutta ja magian taiteellisuutta joskus vähätellään. Molemmissa on puhe ilmiöstä, jonka latinankielinen (P. Hieronomys) nimitys on sievä – ”non apparentium” eli puhutaan ei-ilmeisistä asioista, vanhassa suomennoksessa ”ojentautumista sen mukaan, mitä ei nähdä”.

Nuoruusvuosieni hipit olivat oikeilla jäljillä. Kun ”havaitsemisen ovet” on avattu, ”tietoisuus” muuttuu. Vahinko ettei siitä ole alustavaakaan yksimielisyyttä, mitä ”tietoisuus” on ja esiintyykö sitä esimerkiksi eläimillä. (Kusiaiselokuvien rakastaja, kuten minä, tunnistaa tunteen – on työlästä olla ajattelematta jonkinlaista yhteisöllistä tietoisuutta, kun seuraa murkkujen tai termiittien elämänmenoa. Ja ”vaisto” on tietenkin vain epämääräinen sana.

Huilu on tietenkin tavallaan pelkkä pilli, ja luonto on täynnä reikiä ja onkaloita, joissa tuuli viheltää. Se minkä me tunnemme pulloon puhaltamisena tai esimerkiksi pajupillinä, on tavallaan yksinkertainen keksintö. Lisäksi ihminen, myös Neanderthal-serkku, varmaan oppii omia aikojaankin viheltämään huulillaan. Vihellysääni kantaa pidemmälle kuin kiljaisu.

Silti: esineen reiät on tehty poraamalla ja niin, että hankkeessa on näkevinään suurtakin määrätietoisuutta, ikään kuin olisi haluttu saada aikaan juuri tietynlaista vihellystä eli täsmälleen oikeanlaista ääntä, toisin sanoen musiikkia. Ja samoista löydöistä ovat peräisin ensimmäiset veistokset. Kivikauden kulttuurivallankumous? Kyllä sellaisesta voi puhua.