Oikoteitä

Lappi ja lapinkirjallisuus työllistävät nyt kovin. Kirjoitin jotenkin kireästi, ettei muualla ole Lappia eikä tuntureita kuin täällä.

Tietysti tuntureita on. Minulla oli itselläni himo kiivetä Norjan puolen Rastigaissalle. Se olisi ollut suhteellisen helppo kohde, mutta kovin usein se on pilvessä. Kun laelle on kuitenkin aikamoinen rämpäisy, ei sinne oikein viitsi mennä, ellei mitään näekään.

Toisen kerran kävin Kebnekaisen tunturikeskuksessa. Pelottava tunturi – tietysti aivan tavoitettavissa, ei siinä mitään. Epämääräisen ja maallikkomaisen käsitykseni mukaan Ruotsissa tunturissa vaeltaminen on järjestetty erinomaisen hyvin ja se on myös vanhempaa perua kuin Suomessa.

Norjassa ovat ne vuoret. Viime vuonna olin menossa kiertämään vielä kerran autolla Jäämeren tien, mutta tuli jotain muuta. Se maisema tehoaa minuun aivan hurjasti. Ylin suosikkini on Finnmarksvidda, mutta en ole juuri tavannut ihmisiä, jotka aidosti viihtyisivät tundralla, jossa mikään ei kasva, tuuli vinkuu ja heinäkuussa on usein lämmintä vain muutama aste.

Tunnen siis tarvetta selvittää, että yrittäessäni perimmältäni sijoittaa isäni aineistoa joudun jatkuvasti hämmästelemään. Aineiston sijoittaminen on aivan konkreettinen toimi. Käsikirjoituksia ja valokuvia on jo muutamissa museoissa ja kokoelmissa. Lapissa kävin omin silmin näkemässä, miten oikein ja hyödyllistä on, että merkittävät kokoelmat lahjoitetaan kirjastoille. Jo mainitsemani Juha Pentikäisen kokoelma Rovaniemen Arktikumisa muutti perin pohjin ajatuksiani arktisesta shamanismista, noitauskosta, jota näyttäisi esiintyvän pohjoisilla alueilla ympäri maapallon.

Juuri nyt haeskelen erästä runoa. Sain käsiini uuden levyn mieskuorolauluja Larin-Kyöstin teksteihin. Yksi puuttui. Olen kuullut sen kaksi kertaa yli 50 vuotta sitten, nimittäin Leevi Madetojan ”Aslak Smaukka” –teoksen kuorolle, baritonilla ja orkesterille. Teksti on hiukan lapsellinen ja luultavasti uraauurtava. Osaan sen ulkoa mutta valitettavasti vain melkein. Nuotteja en ole vielä löytänyt, mutta oululaisten levytys on kiikarissa.

”Niin kuin vanha harmaa haukka yksin oksallaan / istuu noita Aslak Smaukka kodassaan, / huojuu hiljaa sekoitellen pataa, / tutkii tähtitaivaan rataa…

Mutta kyläläinen hiipii noidan kodan räppänälle. Noitapa näkee pataan kuvastuvan haamun. ”Karjahtain hän kaatoi kodan, miehen puhki löi, nosti hiitten hurjan sodan, silmin söi… Puukko suussa, kirves vyöllä kamppas kauhun yöllä… Niin sai surman viime noita saamein – kerran täyttyy taru kaamein!”

Ehdin jo lukea jostain, että tuossa noin 1915 kirjoitetussa runossa käytetään ehkä ensimmäistä kertaa sanoja ”saame” ja ”saamelainen” itsestään selvällä tavalla. Ennen siellä oltiin ”lappalaisia”. Nykyisin kai paikalliset ei-saamelaiset ovat ”lappilaisia”.

Sekin oli uusi ja hyvin kiinnostava tieto, että ensimmäinen todellinen Haltian retki tehtiin naisvoimin – Tyttönormaalilyseon monessa mukana ollut voimistelun opettaja Kaarina Kari kahden ystävättärensä, kantoporon ja sen hoitajan kanssa oli tullut Narvikin kautta Jyykeään eli Skibotniin ja siitä jalan kohti etelää.

He kävivät Haltian huipulla ja jättivät sinne vieraskirjan, jossa Karin allekirjoitus on numero kaksi. Jokohan nykyisin ollaan sadassa tuhannessa?

Olen vasta etsimässä tietoja siitä, missä määrin tunturimaassa asiallisilla asioilla liikkuneet kävivät huipuilla. Poromiehiä se ei tiettävästi houkutellut.

Mutta vielä on muiden ohella Arvi Järventaus tutkimatta. Otaksun että varhaisia kulkijoita löytyy myös papistosta. ”Vuorelle nouseminen” on niin vanha kielikuva, että luuloni mukaan erilaiset mystikot ovat harrastaneet sitä aikojen alusta.

Tämän pikaisen muistiinpanon – aion taas pistäytyä maalla tässä välissä, vielä ennen juhannusta – päätän tähdentämällä, että koko antiikin kaikkein kuuluisin retoriikan tuntija ja opettaja, josta tutkijat käyttävät nimitystä ”Pseudo-Longonus”, koska hän ei sitten olekaan Longinus, kuten luultiin, julkaisi sen kuuluisan tyylin oppaansa nimellä, joka suomennettiin oikein ”Korkeasta tyylistä”. ”Peri hypsos” kuitenkin tarkoittaa kirjaimellisesti ”korkeuksista”. Mainitsin tästä kerran isälleni. Hän oli kovin mielissään tiedosta. – Se oli jo hänen viimeisiä aikojaan, joten emme varsinaisesti kyenneet keskustelemaan.