Lintu sininen

Eilen joku päätoiminen käymäläntyhjentäjä esitteli kommentilla henkistä alamittaisuuttaan. Hän otti halveksiakseen linturunojamme.  Muistan humalaisen, joka huitaisi kukkapurkit lattialle, koska sellaisilla rehuilla ei ole mitään merkitystä. Havainto oli oikea, vaikka ei omaperäinen.

Kommentoija vaikuttaa lukeneelta henkilöltä, sillä hän osoitti tuntevansa Maeterlinckin ja Topeliuksen teoksen nimen ”Lintu sininen”. Kokonaan, nokkaa ja jalkoja myöten ainasininen lintu kuuluu tavatun Indonesiassa. Muutoin tuo nimi viittaa juuri sellaiseen, mitä ei voi tavoittaa, koska sitä ei oikeasti ole olemassa.

Jospa sinisten lintujen kivittäjä laittautuisi festivaaleille tai musiikkijuhlille. Sellaisista ei kesäkaudella ole puutetta. Siellä olisi sopiva paikka ryhtyä sadattelemaan laulujen tyhjänpäiväisyyttä. Ehkä paikka ei kuitenkaan olisi kovin sopiva. Ne tuhannet ja kymmenet tuhannet, jotka ovat matkustaneet kuuntelemaan lauluja, saattavat olla asiasta eri mieltä ja halukaita tuomaa esiin kantansa.

Lauluissa on sanat. Sanoja nimitetään runoiksi. Hyvin kauan eräitä kielellisiä esityksiä on sanottu runoiksi, vaikkei niihin olisi sävelmää. Se puute on aina korjattavissa.

Aurinko oli taivaanrannan alla vain käymäseltään. Pimeää ei tullut. Aamutuimaan kävin vilkaisemassa, ovatko tunturit tallella, ja mietin, että nyt näkyisivät Luirojärven seudun isot tunturit ja kenties jopa Kuikkapään terävä kyömy. Mutta olisi nähtävä se pieni vaiva, että tallustelisi Kiilopään huipulle. Sinne pääsee pikkukengissä. Herraskaisempi vaihtoehto olisi Kaunispää, jonne pääsee autolla. Muistan että tunturien meri on sininen ja suuri. Sää ei tästä parane. Parikymmentä astetta, tuuliainen, pilvetöntä.

Kävelin hiukan katselemassa, sen minkä kaupunkikengin pääsee. Se ei ole paljon. Täällä ovat vedet korkealla. Ja veret.

Jos ostaisi lentokoneen? Juuri tänään tekisi mieli nähdä suurtunturit kunnolla. Isäukko täällä lenteli, Tankavaaran asemia pommittamassa, ja löysi Saariselän. Oli tämä oivallettu ajat aikaisemmin. Jopa pappi Fellman kuvailee kulkuaan ”Luirotunturissa”, joka on ”satalakinen”, ja Lönnrotin ja M.A. Castrenin uskotellaan yöpyneen Maantiekurun vanhassa kämpässä, jonka maatuvia hirsiä olen itsekin katsellut. Mutta ennen maailmassa kauneus ja kukkapurkit jätettiin aika vähälle – vaikka runoja oikein kerättiin. Kunnon ihmiset olivat joko menossa tai tulossa.

Saariselän retki tarkoitti sitten toista kuin isäni isän harrastamat Aunuksen ja Vienan retket, joita nykyisin nimitetään myös heimosodiksi. Itse olen rauhanomaisissa askareissa, paitsi että pidän tuntureiden puolta. Tietääkseni Luirojärvelle oli kerran suunnitteilla valtatie niin että siellä voisi nyt olla asfalttia, hotelleja ja puuhamaa. Anterin latvoille itse A.E. Järvinen suunnitteli avohakkuita, mutta yllättäen ilmennyt toinen maailmansota esti hankkeen toteuttamisen.

Lonnonsuojeluaatteen ahkerista edistäjistä eräät tekevät luonnosta arvon sinänsä. Tuossa ajattelutavassa on myös ongelmia. Erilaiset jätökset porraspäässä kärpäsineen ja kuoriaisineen ovat nekin luontoa, mutta suojelukohteina en sellaista näkisi.

Ehkä kommentoija tarkoitti tätä? Maailmassa ei pidä katsella eikä sallia turhaa eli sellaista kuin tuo tunturipuro tuossa pitämässä solisevaa ääntä aivan omia aikojaan, ja jängälle tänään ilmaantunut liro, joka laulaa omaa nimeään, kuten muutkin taiteilijat.

Karskit kannanotot ja etenkin niiden turha levitteleminen eivät suinkaan todista päällekäypää mielentilaa. Masennuksen eli depression eräs muoto, etenkin tämä tavalliseen mielen ilmastoon kuuluva, näyttäytyy mielen jähmettymisenä ja kaiken rupeamisen vaivalloisuutena. Viimeistään lääkeaineet, jotka oikeasti tehoavat sellaiseen, ovat todistaneet toisen, syvemmällä vaikuttavan depression muodon. Se on elämää turmeleva, valitettavasti myös muiden kuin sairastavan.

Ajatus omasta tärvääntymisestä ja turmiosta on liian pelottava, ja pelko ottaa otteen. Reaktio on kirjaimellisesti – re-aktio eli takaisin puhallus. Masennukseen uponnut huutaa omaa nimeään, kuin liro, kuin moni muukin lintu. Kun olen liassa ja loassa, vedän muutkin mukaani.

Kukaties isäni oli kaiken jälkeenkin oikeassa tyrkyttäessään Lappia lyöttyneen, hautuneen mielen haavoihin.

Tuntureilta käy vapauden tuuli.