Jo kimmeltää

Eräs harrasteeni on tuskailla kuviteltuja vaivoja. Miksi ihminen ei saa olla omassansa kodissansa, vaan joutuu tölmäämään ties minne, kulkuneuvoihin, kaikenlaisten vieraiden ihmisten keskelle?

Keksin vastauksen ennakolta. ”Lappiin” kaikuu mielessäni pahaenteisesti Ei ole mahdotonta, että mukana on pienen lapsen tunnetta isästä, joka taas lähtee jonnekin. Ehkä opin vasta aikuisempana tai joka tapauksessa myöhään, että meidän isä juoksee vaikka kahdeksikkoa olohuoneen matolla, koska häneltä puuttuu se haave, että oltais vain (alokas Aaltonen elokuvassa ”Rykmentin murheenkryyni”).

Vähän minäkin ihmettelen. Tällaisena vuodenaikana Kiilopään tunturikeskuksen edestä tipahtelee rinkkaihmisiä tunturiin, ja toisia tulee. Minun tekisi mieli ravistella heitä rinnuksista ja kysyä, miksi ette vietä tätäkin hetkeä rattoisan oluttuopin ääressä.

En kuitenkaan mene vannomaan, ettenkö pyörähtäisi tästä Kiilopään laella. Matkaa olisi kokonaiset 1,9 km, suuntaansa. Ei ehkä pidä. Ennen pitkää löytäisin itseni Vellinsärpimäojalta tai Puilakkapäältä, staalon tavoitettavista.

Otan vähän takaisin sanoistani. Erno Paasilinnan Lappi-antologiat tuntuivat ennen ja nyt yksipuolisilta, koska Lapista ei ole vieläkään edes tavoiteltu kokonaiskuvaa. Olen tähän mennessä löytänyt sata tutkimusta, joissa selvitetään, miksi Lappi on kaltaisensa ja mitä tapahtui ensin, mannerjään sulaessa ja Komsan kulttuurin voidessa hyvin; miten Sompion kadotettu lapinkylä oli nuorta perua ja seurausta poronhoitoon pahasti vaikuttaneesta valtakunnanrajan vahvistamisesta Norjan suuntaan; mitkä ympäristötekijät vaikuttivat kynttiläkuusen levittäytymiseen idän suunnasta juuri tänne; miksi luonto metsineen ja soineen on täällä ennen kaikkea niin puhtaan oloista.

Viimeksi mainitun kysymyksen vastaus on kai ravinneköyhyys ja hyvin ohut karikekerros ja siis humus. Metsän pohja ei ole monta vaaksaa, ja suolla temmeltävät mikrobit ja rahka meistä suurepedoista välittämättä.

Ajatus on koota antologia osittain isäni aineiston ympärille, osittain muun. Ottaisin mukaan Marja Itkonen-Kailan isästään T.I. Itkosesta kertoman eli miten vaivalloinen koulutie Inarin papin pojilla oli Oulun lyseoon, kun ensin mentiin jalan kai Maantiekurun kautta Saariselän yli ja sitten niin pitkälle, että pääsi jokitielle ja siitä aikanaan Kemiin. Niin, ja Lapin sota on vähän kuin vailla kuvaajaansa. Läänit evakuoitiin ihmisistä, eikä paluu 1945 ollut todellakaan vaivaton. Ruotsin petollisuudesta puhuttaessa ei ole tapana mainita, että Lapista saksalaissodan takia evakuoiduille löytyi sijoituspaikka samoin kuin oli löytynyt jo aikaisemmin kymmenille tuhansille lapsille, turvapaikan hakijoille, jotka eivät kaikki muista tuota elämänsä vaihetta pahalla.

Kinttupolkua pitkin kulkee reippaita ihmisiä. Siinä menee yksi suomalainen valtatie. Kyllä täältä on muutamia tuhansia vuosia käyty Jäämeren rannassa. Toinen vanha valtatie olisi Oulu – Oulanka. Aunuksen liuske oli verratonta kiviaineista. Sitä näyttää kulkeutuneen hyvin varhain lännen suuntaan.

Sinänsä aivan oikea ajatus, että 1300-luvun Pähkinäsaaren rauhan raja jakaa Suomen edelleen ja tätä nykyä ehkä erikoisen julmasti kahteen hyvin erilaiseen valtakuntaan Kokkolan - Raahen paikkeilta suuria järviä viistäen Karjalan kannakselle, kaipaa täydennyksen. Kolmas maailma, jota oma sukupoveni haeskeli valtamerten takaa, alkaa napapiirin tienoilta, eikä lopu kesken.

Saisipa tämän antologian lehdille, kun kustantajakin jo on. Nimittäin sen, että ainakin Tunturi-Lappi kuuluisi maailmanperintökohteeksi. En ole löytänyt maapallolta toista samankaltaista seutua. Ei tällaista ole Skotlannissa, Kanadassa, Siperiassa eikä Alaskassa.

Katseltuani tänään muutamia matkailukohteita olisin varovasti sillä kannalla, että täällä riittää nähtävää ja siis matkailun kannalta olemisen aihetta. Kuulin mainittavan, että entiset retkeilijät ovat ottaneet tavakseen tulla vielä korkeassa iässä esimerkiksi tänne Kiilopäälle. Kaupunkimaiset, sinänsä tavanomaiset mukavuudet alkavat viehättää, kun tulee ikää. Tästä asiasta väitän tietäväni jotain. Autiotupien, telttailun ja taivasalla makaaminen on hienoa aikansa mutta joskus alkaa viehätys vähetä.

Lähdimme tuolta Tankavaaran paikkeilta kohti itää elokuussa 1955. Mielestäni Lappi näyttää nykyisin kovin erilaiselta. Nyt useampi sen ajan kämpistä on museoitu ja muutama palanut.

Suuri vaikuttaja on geologia, tuo ylilmalkaisesti nimetty ”peruskallio”, joka on täälläkin näkyvissä, mutta toinen suuri on Golf-virta. Meillä ei ole ikiroutaa kuin malliksi.

Hyvä mies se Kekkonen, kun keksi tällaisen kansallispuiston.