Kuikka

 (Kuva J.K. 15.6.2014)

Lapista on tavattu 10 000 vuotta vanhoja kuikan luita. Valitettavasti tähän tarvittavat tiedot lajin kehityksestä ovat riittämättömät, mutta hyvin luultavasti viimeisin jääkausi eli Veikselin jäätiköityminen ei aiheuttanut kuikalle ongelmia, vaikka sellaisillekin tekijöille kuin mammutille kävi kalpaten.

Mannerjään pohjoisella reunalla asui ihmisiä, joko sukulaisiamme tai sitten ei. Muutoin meikäläinen kulttuuri on kuikan näkökulmasta tilapäinen häiriö. Vastahan kivikirveitä alettiin väkertää näillä tuulisilla seuduilla jäätikön väistyessä eikä jousipyssykään taida olla 12 000 vuotta vanhempi keksintö edes kuohuvassa Etelässä.

Välillä näillä palstoilla vilahtelee kysymys, saako kulttuureja väittää toisia huonommaksi syyllistymättä sopimattomuuteen. Lähes sata vuotta vastaus oli selvä. Kulttuurit alkeellisimmista korkeimpiin ovat lähes ihanteellisia järjestelmiä fyysisen ympäristön selittämiseen ja sietämiseen.

Tuo vastaus on niin vakuuttava siksi että se ei selitä mitään. Siinä on pahasti kehäpäätelmän makua. Kulttuuri kai tarkoittaa selviytymisjärjestelmää ja sisältää yhteisöllisyyden käsitteen. Lisäksi tuo vapauttavalta tuntuva ajatus peittää alleen niin pahan determinismin, ettei sellaiseen kuitenkaan ole perustetta. Esimerkiksi jollekin populaatiolle – Afrikan osalle – vieras hygienian korottaminen ja lääkehoito olisi torjuttava kysymyksessä olevalle kulttuurille vieraana. Kuolkoot nälkään ja tauteihin!

Kulttuurintutkimukselle on ollut melkein ylivoimaista ottaa huomioon kulttuurien vuorovaikutus. Ne voivat esimerkiksi vahvistaa toisiaan tai tehdä toisensa tyhjäksi.

Mahdollisesti maantieteilijä Jared Diamond on puhunut näistä asioista painokkaimmin. ”Romaduksessa” on puhe kulttuurien kaatumisesta ja ”Maailma eiliseen saakka” hakee vastausta kysymykseen, mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista.

Asiat ovat niin polttavia ja siis monimutkaisia, ettei tee mieli ryhtyä keskustelemaan havainnoista suuntaan tai toiseen. Yleisenä markkinointiviestinä saa sanoa, että kun eräät suursuosikit, esimerkiksi F. Fukuyama, ovat mielestäni sokeita kanoja, jotka löytävät aika päättömän nokkimisensa aikana myös jyviä, Diamondin ajattelu on tosiasiapitoista ja mitä suurimmassa määrin perehtymisen arvoista.

”Tykit, taudit ja teräs” on käänteentekevä kirja, vaikkei pidäkään kaikin kohdin kutiaan. Kenellä on siihen tilaisuus, lukekoon alkuteoksen ”Guns, Germs and Steel”. Tällaisten kirjojen suomentaminen on sinänsä erittäin ansiokasta. Kirjamyynnin yleinen suuntaus vain näyttää nopeasti nitistäneet mahdollisuudet tuottaa huoliteltua, viimeisteltyä käännöskirjallisuutta, mikä täten varoituksena huomioon otettaneen.

Itse asiassa näin sellaista unta, että pitäisi joskus kokeilla Valittujen Palojen konstia väärentää kirjoja supistamalla ja silpomalla niitä. Jopa Friedellin ”Uuden ajan kulttuurihistoria” on edelleen yliveto ja riemukasta luettavaa – mutta laajoin osin niin metsässä, että siinä esitetyn luuleminen todeksi on kyllä paha erehdys. Kun tekijänoikeuskin on sammunut – natsien toiminnan vuoksi – miltä näyttäisi karsittu ja paranneltu versio Friedellistä?

Ajatus tuli mieleeni siitä, että klassinen tapaus on 1700-luvun E. Gibboni ”Rooman valtakunnan rappio ja tuho”.  Se on suunnattoman laaja yleisesitys, josta hyötyminen edellyttää niin laajoja erikoistietoja, että ne hankittuaan ei tuota teosta enää tarvitsekaan. Myös antiikkia koskevat asiat ovat tulleet kirjoitusten ja kaivausten myötä kohdittain aivan uuteen valoon. Ja Gibbonista on iät ajat julkaistu vakioituja versioita.

Loppujen lopuksi tässä kuikkaperheen ja sen alle viikon ikäisen pyllerö-palleron kehuksi tarkoitetun kirjoituksen kärki kääntyy tarkoitettuun suuntaan.

Kuikka on englanniksi ”loon”. Minulle tulee aina mieleen sanasta ”hupsu”, ”loony”, juuri kuikka. Johdos on virheellinen. Taustalla on tavallinen ja tuttu hullu, ”lunatic” eli kuun satuttama. Antiikissa arvioitiin, että varsinkin täysikuu välitti tuhoisia voimia, eikä tuo pelko ole vieläkään kuollut.

Varta vasten hupsuille toimitetut kirjat ovat valtavan hyödyllisiä. Olen toivottavasti kehuskellut usein muun muassa tietotekniikassa ja tietokoneohjelmissa erittäin hyödyllistä ”for Dummies” –sarjaa. Asiat on todella esitetty ”tyhmille” tähdentäen, mitä pitää tehdä, mitä ei saa tehdä ja mitä kannattaa tehdä. Jos ihminen joutuu taistelemaan esimerkiksi Photoshopin kanssa, hyöty tällaisesta on tuntuva.

Englantilaisessa maailmassa toimitetaan ja myydään opiskelijoille tarkoitettuja kirjasia, joissa on selostettu paksujen ja ikävien kirjojen sisältö sellaisin osin, että lukijalla on erinomaiset mahdollisuudet selvitä tentistä. Minun aikanani ikävistä ja tarpeettomista juridiikan aineista, kuten maa- ja vesioikeudesta kierteli tärppilistoja, joilla pärjäsi, koska professori M. viitsi vain harvoin laatia uusia tenttikysymyksiä ja siis kierrätti vanhoja.

Paras ja hyödyllisin tuollainen sarja oli joitakin vuosikymmeniä sitten julkaistu ”Bluffer’s Guides” eli puijaajan ohjeita.

Olen hiukan harkinnut, että tämäkin blogi voisi olla oikea paikka kirjoittaa viisikymmentä tai sata vinkkiä niille, jotka haluavat teeskennellä ymmärtävänsä esimerkiksi Bachin suurempia teoksia tai Mozartia mutta eivät viitsi ottaa asioista selvää.

Entäpä jos panisinkin toimeksi…? Sarjoille annetaan usein iskeviä nimiä. Toisiko ”Kemppiset kuikat” ikävästi mieleen sairaaloiden herrojen osastot?