Vongoiva

Tapio Laineen kirja ”Vahingossa Vongoivalle” (2005) osui kirjastossa käteen, kun vieressä oli toinen, hakemani kirja. Yritän näet nyt saada selvän, mitä ”Lappi” tarkoittaa. Se näyttää olevan ainutlaatuinen paikka maapallolla, varsinkin Saariselkä. Siellä ovat näkyvissä Karelidien kuluneet juuret, neljä kertaa vanhemmat kuin Skandinavian vuoret, puhumattakaan äskettäisistä Alpeista.

Ilmasto on kummallinen. Kasvillisuus on peräti outo. Romantiikka ja lapsekas ihastelu, josta on todella paljon esimerkkejä, näyttää olevan täysin aiheellista. Ja tuo todellinen maailmanperintökohde, jonka nostaminen listalle on käsittämättömästi unohtunut, jatkuu siis vähän matkaa Venäjän puolelle. Hakusana on ”granuliittivyöhyke”, synt. 1 950 miljoonaa vuotta sitten.

Laineen kirjan nimi tuntui olevan tarpeettomasti sukua tiedustelupuolen Pauli Marttinan vanhalle kirjalle ”Vahingossa Venezuelaan”. Kun kirjan luki, nimi osoittautui kuitenkin aihetta täsmällisesti ja hyvin kuvaavaksi. Kirja on kuihtuvaksi luulemani mutta kasvavaksi osoittautuneen Lappi- ja Saariselkäkirjallisuuden uuden nousun mainio esimerkki.

Kirja on täsmällisesti kaavan mukainen. Se on tarinointia tunturivaelluksista eri vuosikymmenillä, ja mukana on juuri sopiva annos hyödyllisiä neuvoja ja pikku varoituksia.

”Vongoiva” on joillekin ihmisille lähes tavoittamaton onnen ja omatoimisuuden vertauskuva. Se on joukko tuntureita itärajan pinnassa. Kuvitelkaa Päälaen kartta. Korvatunturista seuraavaan mutkaan pohjoiseen on Talkkunapää, ja siitä vähän ylöspäin Jaurujoen rannassa tuo paikka on.

Perehtyminen ulkoilukarttaan – (Sokosti – Suomujoki) on erinomainen ajatus. Kartan ääressä ei mäkärä pure eikä tule edes pahasti hiki. Elämys voi silti olla huima. Minulle joka tunnen oikeastaan kaikki tuon kartan nimet, kun sain vuonna 1959 värittää käsin oikein Rapidografilla isäni jostain hankkimia ensimmäisen kelvollisen Saariselän kartan mustavalkoisia lehtiä, kokemus on raari.

Jaurun varsi näyttää todella pahalta kulkemisen kannalta, ja kaukanakin se on. Myös Laine, joka yritti eri vaiheissa tuohon lumopaikaan mutta jäi muun muassa sään armoille, kertoo samaa. Hän oli kertomansa mukaan eksymässä aivan muualle, kun löysi itsensä Vongoivan ylärinteestä ja päätyi laelle. Jyrkänteen harma ”Vongoivan räystäs” on kuuluisa näköalapaikka.

Minä en siis ole siellä käynyt, Muorravaarakalla vain, ja Anterilla. Ja siitäkin on hiukan aikaa, koska vuosi oli silloin 1955. Mutta kokijoita ja kertojia on riittänyt myös lähipiirissä.

Laineen kirja yllättää tekstinä, koska se on oikein hyvin kirjoitettu, valokuvillaan, jotka ovat erittäin hyviä, ja tuotteena, sillä kirja on painettu tavallista tosiasiallista omakustannetta paljon paremmin. Jos keksii, mistä tämän kirjan saa, on aihetta ostaa.

Suhtauduin tiedonhaluisesti mainintoihin autiotuvista.  Verkkopaikka patikka.net kertoo paljon. Laine lisää kuorsaamiset ja hajut, miellyttävät ja epämiellyttävät petikaverit. Kulkemisen kannalta todella mielenkiintoinen ajatus on kävelysauvat. Suhtaudun sellaisiin hyvin epäluuloisesti vaikka ymmärrän ajatuksen. Mutta paha kivikko eli rakka ja etenkin purojen ja jokien ylittäminen kahlaamalla – siinä on asiaa. Sauvat varmaan auttavat merkittävästi. Eivätkä väitteet repun kantamisen helpottumisesta ole varmaan perusteettomia.

Hyvä, Laine. Terveisiä Kemppisiltä! Ja tämän lukijoille se tieto, että järkevästi valmistautuen Koilliskaira on edelleen ehkä maan tavoiteltavin vaelluskohde. Ja Euroopan. Mutta voi olla viisasta pysyä poissa ”Kemppisen valtatieltä” eli isäni kirjoissa kauan sitten neuvotuilta reiteiltä, etenkin maantien tuntumassa. Kämpille kuuluu mahtuvan, mutta varusteet maastossa yöpymiseen on oltava. Eikä tulta saa viritellä muualle kuin osoitetuille paikoille, joilla taas ei välttämättä ole poltettavaa puuta.

Mieleeni tuli epämiellyttävä ajatus. Mietiskelin miksi en tehnyt kuin noin kymmenen Lapin retkeä isäni kanssa. Nekään eivät yleensä olleet kunnon vaelluksia ja vain kahdesti olimme liikkeellä talvella. Perussyy on tietenkin elämänvaiheet. Toinen syy oli se normaali kirjoista löytyvä. Moni mies halua oman elämän ja toteuttaa omia mieltymyksiään. Nuorena istuin mieluummin Pariisissa kuin Vongoivalla.

Nyt mieleeni on tullut uusi ja pelottava kuva itsestäni invalidina. Sekä isäni että minä otimme vakavasti armeija-aikaisen sairastaminen. Olihan siinä kysymys sydänvian uusiutumisesta. Minulle ei tullut mieleen laittaa itselleni minkäänlaisia rajoituksia, vaan olin yhtä kova repimään kuin ennenkin. Isäni ehkä arkaili laittaa minulle hyvin kovaa rasitusta. Oli siitä joskus puhettakin, kerrankin Hetassa. Minä pidin sitä moitteena. Se on itsekeskeisyyden muoto, että ajattelee heti, minun syyni.