8. toukokuuta 2014

Missä lahjukset?





Ylihuomenna tulee paljon vieraita. Valmistelut ovat raivonneet jo kauan. Sitten on äitienpäivä. Huomaan kaihtavani äitiäni. Siellä on influenssan vaara, ei siis nuhakuumeen. Pitää käyttää hengityssuojainta. Se on perusteltua. Selittääkseni asian omalta kannaltani parhain päin, olen monin tavoin korostanut palvelutalon huoneen kodinomaisuutta. Kai se hengityssuojain rikkoisi tuota vaikutelmaa.

Maanantaina on sitten se info aineistojen luovuttamisesta kirjastolle ja arkistolle ja blogikirjan ilmestymisen johdosta. Edelleenkään tämä ei ole kutsu lukijoille. Ei siellä ole muuta kuin tungosta ja määrälti kuohuviiniä. Kaukana ovat ne ajat, jolloin eräs tuttavani nautti lehdistötilaisuudessa puolessa tunnissa 11 viskiä ja 27 lihapullaa. Kuulemma hän raitistui siitä hetkestä eikä enää koskaan sietänyt silmissään lihapullia. Niinkin voi käydä.

Aamu-uutisissa haastateltiin bloggaajaa, jolla kuuluu olevan neljännes siitä lukijamäärästä mikä tässä. Hyvä että haastateltiin. Minä en ole vastaanottanut tablettitietokonetta enkä muita rahanarvoisia etuja. Menoja on jatkuvasti.

Viimeksi kerjäsin kustantajalta Jacob Södermanista tehtyä kirjaa ”Jacke”. Olisin kyllä voinut ilmoittaa sen verotuksessa. Ei ole kuulunut. Katsoin kirjakaupassa, että siinä oli esitetty melkein oikein eräät mutkikkaat tilanteet, joissa olin itse mukana. Vihjaan Juhantalon juttuun. Viittaan siihen vain esimerkkinä digitaalisen ja leikeaineistoni luovuttamisen työläydestä. En ollut virkatehtävissä enkä liioin oikeudellinen asiamies, vaan toimin pyynnöstä yksityisenä sensorina ja sananvapauden vastustajana. Näitä tehtäviä on ollut viisikymmentä vuotta. Vastattava kysymys on useimmiten ollut, voiko tällaista julkaista. Muistan sellaisenkin käsikirjoituksen, jossa mainittiin nimiä ja sanottiin, ettei erään murhan tekijä ollut A, joka istui siitä elinkautista, vaan B, joka kuljeskeli vapaalla jalalla. Ei voinut julkaista.

Se muisto ei lakkaa mieleen palaamasta, että luin junassa Salaman ”Juhannustanssien” vedokset. Olin sopivasti Tampereelle menossa. Palstat olivat sitä vanhaa mallia, pitkiä ja kapeita papereita. Palattuani menin sanomaan herroille, että tästä voi tulla vaikeuksia, ennen kaikkea tuosta pilasaarnasta. Minut huiskaistiin takaisin käytävälle. Se oli tietysti oikein tehty. Olin samana vuonna 1964 tullut mainostoimittajaksi ja alkanut saada kirjalliselta osastolta heittohommia. Lisäksi olin karkeasti alaikäinen.

Luovutettavan aineiston järjestely sattuu olkapäähän, mahaan ja päähän. Hiukan tuskallisia lukea ovat isävainajani monet viestit, joissa hän toisteli usein esittämäänsä yhteenvetoa, ettei minusta ole lainopillisiin tehtäviin, koska en osaa laskuttaa. Närkästys oli aivan aiheellista, kun jouduin pyytelemään häntä välillä pankkiiriksi. Minulle selvisi kovin myöhään, että maailman huonoimpia laskun maksajia olivat EU, UC Berkeley ja hyvänä kolmosena kotipesäni, Teknillinen korkeakoulu. Lentolippujen korvaaminen edellytti aina laskua, johon oli liitettävä lippujen kannat. Maksua sai odottaa 9 – 12 kuukautta. Lopulta aloin oppia. Kun ulkoministeriö käski johonkin Singaporeen. rupesin epäisänmaalliseksi ja sanoin, että en lähde mihinkään ennen kuin näen lentoliput. Vaatimus herätti pahennusta. Enkö luota valtioon? Sanoin etten luota. Mutta lopulta Sporessa oli suurlähettiläs lentokentällä vastassa auton kanssa…

Aihetodiste ihmisen suhteellisesta rehellisyydestä on pankkitilin saldo. Aineiston luovutuksen ulkopuolelle olen toistaiseksi rajannut tiliotteet. En hyväksy pankin toimittamia tilitietoja sellaisenaan. Vien ne Exceliin, jotta voin laskea erilaisia välisaldoja ja osoittaa selvillä ja kirkkailla numeroilla, miten piru ottaa omansa.

Toivon ettei kukaan ole niin hullu, että haluaisi tutkimuskäyttöön noita tietoja. Kun nyt siis pakon edessä olen selannut paljon aivan 1990-luvun alun leikkeitä ja tiedostoja, hyvin laajat selvittelyni virkatuomareista eivät tietenkään tuottaneet mitään tietoa asianomaisten tuloista ja ansioista. Välillisesti arvioin jotain asuinosoitteista Helsingissä. Niin että itsestäni minulla olisi pennintarkat tiedot erään tuomarin tuloista ja menoista.

Siltä varalta että nyt joku lukija kuitenkin haluaisi nähdä niitä, vastaus on ei. Maanantaista alkaen Kansalliskirjasto päättää ja minä vetäydyn. Heillä on sitten myös oikeus sallia aineiston julkaiseminen. Minulle ja kuoltuani perillisilleni jäävät rinnakkaisoikeudet, eli kirjoituspalkkioita otan edelleen vastaan. Rikastumisen vaaraa ei edelleenkään ole.

Luulen että blogista on tullut oikeasti elinkeino, uudenlainen yrittäjyyden muoto. Avoimeen ja häikäilemättömään piilomainontaan se sopii lähes yhtä hyvin kuin näytelmä- ja dokumenttielokuva, jotka ovat edenneet tuotesijoittelusta pitkin harppauksin.

Ehkä tämä on kyynistä tai depressiivistä, mutta ihmiset ilmeisesti uskovat hanakammin ”musta tuntuu” –tyyppisiä testejä kuin tosiasioita. Viimeksi ihastuin Hifi-vahvistimien laajaan vertailuun; tulos – a euroa ja 10 x a euroa maksavilla ei ollut teknisiä eikä ammattilaisten kuuntelemalla havaitsemia eroja.

Kuva on eläketulolla maksetusta uusimmasta ulkoilukartasta. Mitähän Isä sanoisi jos näkisi… (Yksityiskohta; A 4 alkuperäinen jpg 20 Mb)-






5 kommenttia:

  1. Saanko lahjoittaa kiitokseni!

    I H

    VastaaPoista
  2. Nykyisen UKK puiston eräs osa. Siitä on kirjakin, isäsi kirjoittama, kuin myös monet muut tuota aluetta erinomaisesti kuvaavat ja Lapin kuumeen monissa nostattamat tarinat. Olen vielä viime vuosinakin saanut osoittaa Lapin kävijöille, myöhäisherännäisille, noiden tekstien viehättävyyden.
    Tuo kertomasi pankkien palvelu, pelkät raa,at otot ja panot ilman ainoatakaan välisaldoa ovat suorastaan ihmisten huijausta, kymmeniä sivuja ja sitten vain yksi saldo, mitä sillä tekee. Exel olisi oiva apu, säilyisi siellä sitten, kun pankki ei enää anna tietoja kuin maksusta.

    VastaaPoista
  3. Hmmm, Kemppinen on siis sormeillut Suomen taloushistorian näköisekseen? Edesmennyt Teuvo Ijäs ihmetteli muistelmissaan Kauko Juhantalon ja Pekka Herlinin läheistä suhdetta. Olivatko oikeat nimet vekseleissä?

    VastaaPoista