Vappu-Bach

Ovissa juostaan. Eilen kävi Äiti.

Vapun vireeseen, olkoonpa ylä-, ala- tai tasavireiseen sopii hyvin Bach. Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä saarnaan.

(Itse virittäydyin pienellä g-molli-fuugalla  BWV 525 avain erinomaisena pianoversiona.)

Hakemalla Spotifystä ”Baroque Beatles” löytää sekä löysästi hiukan barokin sävyihin käännetty Beatles-sävelmiä, jotka ovat juuri ja juuri Vaputtimen veroisia, että etenkin Peter Brainer Chamber Orchestran ”konserttoja”.

Penny Lane muunneltuna mitä aidoimpaan Händelin Concerto Grosso –muotoon on oikein hauska. Bachin henkeen kontrapunktin lisäyksellä saatetut ”Hey, Jude” ja ”Yellow Submarine” eivät ehkä ole yhtä onnistuneita.

Mutta karnevaaliin kuuluu Retuperä, jolle muistelen Panulan tai Berglundin joskus kirjoittaneen Beethovenia, tai P.D.Q. Bach eli ”Professori Schickele”. Edellä mainituille barokkibeatleseille vetää hyvin vertoja ”pahantuulinen piano”. The Ill-Tempered Clavier”, jossa täsmälliseen J.S. Bachin tyyliin on käsitelty mm. Big Benin kellon lyöntien melodia, vähäisten humppa-lisäysten kera.

Vappu tai ei, kaikenlaisen median Bachia on todella paljon ja lisää tulee jatkuvasti. Vanhoina pahoina aikoina surtiin, että niinkin hyvä säveltäjä meni luomaan epämääräistä kirkkomusiikkia.

Vaikka taiteella on aina tehty poliittista propagandaa, jostain syystä menneet intoilijat eivät viitsineet ymmärtää, että kirkkomusiikki eli kirkoissa esitetty musiikki oli sosialismin hengessä julkisin varoin kustannettua antia kaikille. Tiettävästi kirkkoon sai kävellä kuka tahansa ja pitää hyvänään, mitä siellä satuttiin esittämään, esimerkiksi Bachia. Hyvin demokraattista, vaikka tuota sanaa ei varsinaisesti ollut keksitty 1700-luvulla.

Kommentin sitä vastoin vaatii DDR-henkinen musiikkitiede. Myös Suomessa ja etenkin Yleisradiossa tuotiin väkevästi esiin muka muunlaista Bachia ja rohkeimmat väittivät, ettei säveltäjälle itselleen teosten väitetty uskonnollinen puoli ollut erikoisen tärkeä.

Tuo ajatus oli niin järjenvastainen, että moni uskoi sen mielellään. Tuon ajan Saksassa eli ennen Ranskan valistusoppeja se, ajatus, ettei mitään Jumalaa ole olemassa eikä tarvita, olisi ollut yhtä epätodennäköinen ja yllättävä kuin että kuninkaan tai keisarin sijasta pitäisi siirtää valta kansalla, perustaa tasavalta. Kun sellaistakaan ei ollut oikeastaan keksitty ja kuninkaat olivat yhtä itsestään selviä kuin kannot kaskessa. Kun tuo ajatus sitten keksittiin, se oli vallankumous, kirjaimellisesti.

Bachin oman Raamatun löytyminen on kyllä todiste siitä, ettei kristinusko ollut Bachille yhdentekevä asia. Ahkerasti käytetty kirja on täynnä omistajan omakätisiä merkintöjä, jotka laajasti kommentoivat tekstejä ja osoittavat sekä paneutumista että ymmärrystä.

Bach-tutkimus suurin haaste tulee kyllä jäämäänkin ratkaisua vaille. Miten heikonlaisesti koulutettu, tavoiltaan ja tottumuksiltaan keskinkertainen, kaupungin edustajien kanssa mielellään rettelöivä pikku kanttori sitten sävelsi musiikkia, joka kerta kaikkiaan on niin hyvää.

Tuo Beatlesin ja Bachin paneminen peräkkäin ei ole aivan sattuma. Klassisesta musiikista tiedetään, että 1800-luvulla se oli silloin tärkeän, nousevan porvariston yksi keino ihailla itseään ja korostaa asemaansa, etenkin verrattuna matalaotsaiseen rahvaaseen, jolla ei ollut edellytyksiä ymmärtää korkeita asioita. Tuon perinteen tunnen kokemuksestani. Olen syntyisin maailmasta, jossa kaikille niille, joiden laulun numero oli 7 tai vähemmän, sanottiin että älä kuule viitsi pelleillä, kun et kerran musiikista mitään ymmärrä.

Mutta 1700-luvun musiikki oli se puuttuvaksi luultu silta Euroopan pitkän perinteen ja tieteellisen vallankumouksen välillä. Niinkin on sanottu, että Bach oli musiikin Newton. Se on tavallaan hyvin sanottu – mutta ei kuitenkaan. Häneen henkilöityvä vaihe toi taivaalliseksi ja joka tapauksessa papilliseksi väitetyt ilmiöt ihmiskykyjen piiriin ja osoitti oivalluksen, oikeastaan järjen suuret mahdollisuudet niinkin vaikeasti käsiteltävällä alueella kuin soitto ja laulu. Sillä tehtiin tiedostamatointa tietoiseksi.

Niin ikään omana elinaikanani, Suomessa 1960-luvulta alkaen musiikki – kevyt musiikki, kuten silloin sanottiin – tuli osaksi kaikkien nuorten elämää. Se lakkasi olemasta sellainen hairahdus kuin tansseissa käynti oman viettielämän pyörteissä. Viimeistään 1960-luvulta musiikki (Beatles) on kuulunut nuoruuteen kuin omituinen torvisoitto Vappuun.