Puukansan tausta

Eilen puheena olleen Veikko Huovisen ”Puukansan tarinan” keskeinen sisältö on poimittu epätavallisen tarkasti ja laajasti teoksesta Suomen Luonto 1 – 5 –sarjan, niteestä ”Metsät” (Kirjayhtymä, 1980). Se on hyvä lähde ja menettely on oikea, vaikka myös hiukan hämmentävä. Tietääkseni tätä yhteyttä ei ole huomattu. Itse asiassa ei ole epäilemisen aihetta. Jopa esimerkiksi metsän hyönteiset tulevat Huovisella esiin samassa järjestyksessä kuin lähdeteoksessa, ja kuvailuissakin on samasanaisia.

Yritin selvitellä, onko tuosta yhteydestä aikanaan sovittu. Selvää en saanut. Kaikki ovat kuolleet. Mutta lähdeteoksen kirjoittajat olivat sivuuttamatonta väkeä – Peitsa Mikola, Urpo Häyrynen, Rauno Ruuhijärvi (elää; kunnossa).

Järkevä ihminen osaa varoa niin sanottuja suurteoksia. Kustantajat teettivät ja julkaisivat niitä vuosikymmeniä, ja sitten niitä kaupiteltiin ovelta ovelle tai matkailuperävaunuissa pienempien kaupunkipaikkojen toreilla. Myyntitoiminta oli niin tehokasta, että asiakkaiksi päätyi aivan viattomiakin ihmisiä. Oli aika tavallista uskotella, että lapsi, lapsenlapsi, serkku tai serkun tyttö ei millään muotoa selviydy peruskoulusta, lukiosta tai yliopistosta ilman kaupiteltua etevää teosta.

Nyt ne eivät mahdu paperinkeräyslaatikkoihin eivätkä antikvariaatit halua kuulla niistä puhuttavankaan.

Olin mukana, kun niitä toimitettiin. Otavan Suuren Ensyklopediaan kirjoitin ainakin sata artikkelia. Tulin siis tuntemaan kirjoitusten tason. Omien etupäässä mutta ei yksinomaan lainopillisten kirjoitusteni laatu oli ehkä välttävä. Olisiko niistä ollut kenellekään hyötyä, sitä en tiedä. Sellaista tietoa ei ainakaan ole kantautunut korviini. WSOY:n Spectrumin artikkelit luin soveltuvin osin. Niitä kirjoitti paljon ainakin Markku Tyynilä. Ne olivat yleensä vähän parempi kuin omani, mutta vain vähän.

Kieroutuma oli syntynyt 1930-luvulla ja jatkunut 1960-luvulla. Väkevätahtoiset päätoimittajat pakottivat johtavat professorit laatimaan sellaisia artikkeleita kuin ”lainhuuto” tai ”murha”. Koska professorit olivat asiantuntevia, he teettivät kirjoitukset assistenteillaan, ja tarkastivat ne sitten.

Entinen maailma tarvitsi lyhyitä artikkeleita. Millainen eläin on okapi, missä niitä majailee ja onko vaaraa, että sellainen hyökkää päälle? Selvää asiaa kaikki. Myöhemmän maailman kirjoissa artikkelit sitten venyivät Britannican malliin. Englannin kirjallisuus – sataviisikymmentä tiivistä sivua eli kunnon kirjan verran tarkkaa, tähdellistä tekstiä. Kukahan niitä luki?

Tätä Suomen Luonto –sarjaa en ymmärrä. Maan parhaat asiantuntijat toimittivat ja kirjoittivat asioista, jotka eivät ole alkuunkaan yhdentekeviä, eivät yleissivistystä, eivät edes helppoja, ja taso oli loistava. Vuonna 1986 en tiennyt, miksi Savossa kaikki paikat olivat äkisti täynnä hurjan näköisiä toukkia, mäntypistiäisen. Kehumaani kirjaa nyt 2014 luettuani tiedän ja olen osapuilleen selvillä sykleistä eli niin sanottujen tuholaisten vaikutuksista metsiin. Tuholainen on herjaava nimitys. Hyönteiset ja kulovalkeat saattavat maastoa haarautumiskohtiin, jotka johtavat taas toisenlaiseen kehitykseen. Luonto toimii runsaudella. Kamalan näköiseksi syöty metsä yllättäen viheriöi taas muutaman vuoden päästä.

Mietin Huovista lukiessani, mistä ovat peräisin ne tiedot, joita hänen aikanaan ei opetettu metsänhoitajille. Ainakin mikrobiologia eli maanpinnan alapuolella oleva metsä oli 1940-luvulla heikosti tunnettu. Siellähän se lajien vaihtelu vasta on kuumaa ja siellä riittää silmälle näkymätöntä maailmaa. Pelkkiä puiden juuria on jotain kolme tuhatta kilometriä hehtaarilla ja sienijuurta (mykoritsa) aivan käsittäjättömän paljon. Eivätkä ne ole pelkkiä ”putkia”, vaan samalla johtimia, joita pitkin kulkee informaatiota.

Huovisen yksi ansio on asioiden ilmentäminen enimmäkseen teknisten kielikuvien maailmassa. Mukaelma: syksy tulee, saatana. Laitetaan ruska päälle eli lehtivihreä piiloon.

Ihmettelen otsa rypyssä, mihin mielestämme ovat pudonneet luontoklassikot. Ensin luonto oli meille Topelius, sitten rajantakainen Karjala. Itsenäisessä Suomessa luontomiehet osasivat vaivattomasti ihastella metsiä ja järjestää niiden hirmuisia avohakkuita (A.E. Järvinen). Thoreau (Metsässä, Käveleminen, Luonto) ja Emerson oilivat profeetat. Heitä ei tunnettu. Jotkut, kuten Kokko ja Kemppinen, päätyivät omia aikojaan hämmästyttävän samanlaisiin tuloksiin. Suuri ero oli kansalaistottelemattomuus, vanhojen amerikkalaisten suuri oivallus. Suomeen se tuli jäädäkseen Koijärvi-liikkeenä (1979). Juuri samaan saumaan tuli Pentti Linkola, Helsingin yliopiston rehtorin poika ja kanslerin tyttärenpoika.

Epäilen että historiallisesti metsässä liikkuvan, niukan elämisen ajatukset ovat läheisessä yhteydessä naturalistien järjestelmällisen tiedonhankkimisen kanssa. Ensimmäinen näistä oli Charles Darwin – tai ehkä geologi Lyell.

”Ihmisen rikkauden osoittaa, mitä kaikkea ilman hän voi olla.” (Thoreau).