Pääkallo vaarassa

Tuntematonta, vaarallisen oloista kääpiökansaa liikehtii nurkissa. Yksi oli laittautunut tuon ison maakiven päälle tähystämään. Minua pidetään silmällä. He näyttävät saavan paljon saalista ja hautaavat sen hiekkaan.

Olen pari päivää kehunut, miten hyvä on ollakseni, kun lämpöpumppu toimii. Syytin itseäni siitä, että lämpötila huoneessa meni kuitenkin yli 26:n ja sängyllä keskittyessäni pakkasi hiki pintaan.

Ulkoa kantautunut sotahuuto sai valpastumaan. Äkillisen oivalluksen ohjaamana meni ulos katsomaan. Virtakytkin oli kääntynyt pois päältä. Luuloni on, että se oli kuitenkin käännetty. Kääpiökansan töitä, mitä ilmeisimmin. Mihin he valmistautuvat? Varmaan paistamaan uhrinsa elävältä, minut siis, jos helteet jatkuvat.

Tässä on kieltämättä ollut kaikenlaista. On ollut vieraita. On käyty kylissä. Sulakekin paloi. Muita selityksiä voi siis olla. Mutta olen korottanut valmiustasoani. Nyt pumpussa huoneeni katonrajassa palaa iloinen vihreä valo ja lämpö oli sekä illalla että aamulla noin 22,8. Siinä ei ole noitumisen aihetta.

Suunnittelen mielessäni, miltä tuntuisi tuon yhden seinän paikalla suurensuuri ikkuna, kukaties sellainen yksisuuntainen. Pihassa on paljon seurattavaa. Etenkin voisi kuunnella ja katsoa, miten ruoho kasvaa. Joskus ulkosalla on oikein vilskettä, kun menee naapurin kissa omahyväisen näköisenä. Se kääpiökansa on usein muualla. Metsästäjä-keräilijät ovat liikkuvaa väkeä.

Järkevä vaihtoehto olisi asennuttaa jokin määrä verkkokameroita, projektoreita ja heijastuspintoja. Kattoon saisi taivaan joko tosiaikaisena tai kuvapankista ja seinille näkymät tästä eri suuntiin. Olisi se uutta aikaa, että voisi asua ja nukkuakin virtuaalisesti metsän keskellä, kiven kainalossa mutta kotonaan.

Olen kyllä ollut yöretkellä tulilla tuossa parin sadan metrin päässä. Se oli talvea ja ajatus oli rohkaista poikia partioon. Se ajatus toteutui täyteen mittaan. Mutta puita olen laiminlyönyt viime vuosina, kun oli se silmä pahana ja liikkuminen murtomaalla samoin kuin uiminen ja saunominen olivat lääkärin mielestä huonoja ajatuksia.

Seitsemästä tutusta puusta minulla on kuitenkin yhtäjaksoiset valokuvasarjat vuodesta 1984. Niistä kaksi on Savossa, loput täällä.

Veikko Huovisen ”Puukansan tarina” oli siten kuin ota ja anna. En minä sitä ollut lukenut. Panu Rajala selostaa elämäkerrassa, että raadissa Matti Kuusen ja Jouko Tyyrin mielestä juuri se kirja oli ilman muuta saava Finlandia-palkinnon 1984 eli sen ensimmäisen. Jotkut muut raadissa olivat kuitenkin sitä mieltä, ettei se ole kirjallisuuttakaan ja professori Irmeli Niemi arvioi, ettei kokoomukselaiselle miessovinistille voi missään tapauksessa antaa tällaista arvokasta palkintoa. Veronika Pimenoff putosi, vaikka hän käsitteli etevästi sukupuolten epätasa-arvoa ja teknologiavalintojen tuhoisuutta. Niinpä palkinnon sai Erno Paasilinna.

Puukansa on samaa luokkaa kuin Paulaharju parhaimmillaan (Sompio, kohdittain). Olisikohan kukaan Suomessa tai muualla yhdistänyt koetellun kaunokirjallisuuden keinoja eli kaikkien aistien avaamista pelkän tekstin keinoin yhdistämällä kokemukset, tunteen ja tiedon?

Tavattoman virheellisesti lukien tuo Puukansa saattaa hetken näyttää metsänhoidon oppaalta tai bioilogian tai kasvimaantieteen oppikirjalta. Mutta kyllä se on mullistava kokonaisuus.

Myös siksi, että metsäläisyytemme edellyttäisi myös itseymmärrystä, kirjaan kannattaa perehtyä. Niille jotka ajoittain sureksivat painetun kirjan mahdollisuuksia juuri tämä kirja on lääkettä. Rajala muuten selvästi hiukan kummastelee tiedollisten yksityiskohtien runsautta. Ei ole aihetta. Tuo kirja on suurta sanataidetta. Se tekee näkyväksi sitä minkä vain luulimme näkevämme, vaikka emme osanneet katsoa.

Veikko Huovinen henkilönä ajatteluttaa kovasti. Sinänsä ihan hyvät televisioelokuvat ja viihdyttävät teatteriesitykset taisivat tehdä kuitenkin hänestä jonkinlaisen markkinapellen, vaikka hän oli myös kaikkien aikoinaan kiittämän ja nyt aika lailla unohdetun G.H. von Wrightin veroinen ajattelija, sanoja ja vaikuttaja. Tai ei veroinen – parempi.

Huovista karvasteli, ettei hän onnistunut rikkomaan kielimuuria oikeastaan lainkaan. Arto Paasilinna, joka minustakin on jokamiehen jäljitelmä eräästä Huovisen puolesta taas onnistui siinä. Ei olisi ollut tarvetta. Myös ”Puukansan tarinan” lähin sukulainen on Aleksis Kivi. Kieli kuin metsä! Elävä, aivan hirmuisen mukautumiskykyinen, toimeentulon perusta.