Kuvat ja koneet

Arkipyhä… Siis hopeanhohtoa ja emulsioita. Eilinen ja tämä valokuva ovat isäni 1941 – 1943 ottamia. Filmi oli Agfa Isopan ISS (20 DIN) ja kamera Zeiss Ikon Super Ikonta III (tallella).

Aunuksessa yhdessä muutaman saman henkisen lentäjän kanssa he kehittivät ja kopioivat omat kuvansa armeijakunnan tykistötoimisto laboratoriossa. Rullien lähettäminen johonkin kehitettäväksi sotatoimialueelta tai vuoroloman odottaminen olisivat olleet hupsuja ajatuksia. Harraste saattoi silti olla hitusen laitonta.

Saman Nurmoilan lentokentän tuntumassa majaili Tiedotuskomppania 1. Kuulemani mukaan komppanian valokuvaajista eräät olivat persoja viinalle, jota sitten hankittiin. Hinta oli kuvaamisen opetusta kädestä pitäen. Tuossa vaiheessa ilmavoimilla oli enemmän lentäjiä kuin lentokoneita, joten aikaa oli.

Tuossa yllä olevan valokuvan nimi voisi olla ”sota”. Nainen kyntää. – Naiset eivät koskaan kyntäneet. Siinä oli rahtu taikauskoa ja enemmän kuin hyppysellinen järkeä. Kyntäminen on raskasta työtä. Nainen auran kurjessa merkitsee poikkeustilaa. Miksi hänellä oli valkoinen leninki eli työhön mahdollisimman soveltumaton asu, sitä en tiedä.

Kompositio – viljan korret etualalla – aiheuttaa yllättävän optimistisen tunnelman. Teknisesti temppu on vaikea toteuttaa, ja syvyystarkkuuden hallinta varsinkin vaatii taitoa. Etualan täyttämisestä tuli isäni valokuvien ”nimikirjoitus”. Hänen Lapin kuvissaan on hyvin usein ihminen tai reppu edessä lähellä kuvaajaa. Se on yksinkertainen ja edelleen toimiva keino. Kuvaan saa syvyyttä.

Kokeilin itse tänään uusinta laitettani, joka on Panasonicin aika halpa Lumix DMC-FZ72, kiinteä objektiivi ja hirviö-zoom (20 mm – 1200 mm. Kuvasin äsken syreenin kukkia pihan yli. Pakko myöntää, että jälki hämmästyttää. Niitä kuvia aion tiputella näiden kirjoitusten yhteyteen, ettekä tule arvaamaan kulloistakin polttoväliä. Laajakulma-asennossa kamera tarkentuu muutamaan senttiin. Kysymys on syvyystarkkuuden hallinnasta ja tietenkin kokeilusta. Haaveeni on kuvata muuan puu, joka joutessaan kasvaa keskellä peltoa. Ehkä maailma on nurin, rungot roikkuvat taivaalla ja neulaset imevät valoa, ja todellinen elämä on maan alla pimeässä?

Referenssinä on DMC-G2 ja Lumix (Leica) f 1.7 20 mm., josta ei objektiivi paljon parane. Kiinteän polttovälin linssit tahtovat olla halpoja; niin tämäkin. Eikä kannata neuvoa minulle kunnon kalustoa, eikä kehua FX–sensoreita. En ole valokuvaaja enkä muutenkaan halua roikutella painavaa kalustoa enkä maksaa niin paljon. Tämä Panasonicin ja Olympuksen neljäkolme vastaa hyvin mieltymyksiäni.

Isäni piti yllä valokuvauksen taitojaan mutta ei koskaan viehtynyt Hasselbladeihin eikä edes Rolleihin. Hänen hyllystään löytyi kaikenlaista lystiä, kuten ”uusilla” kinofilmikameroilla kuvaavalle osoitettuja oppaita. Filmien kehittäminen ja kopioiminen kotitalon kellariin varustetussa pikku laboratoriossa jatkui noin vuoteen 1960. Silloin menestys Lapin kuvaajana kai käänsi huomion pelkästään väridioihin. Hiljan kyllä sain serkultani 50-luvun mustavalkoisia negatiiveja, joissa on kuvattu arkisia asioita.

Myös äidinisä piti oikein jonkinlaista valokuvaamoa muiden kauppaliikkeittensä ohessa, ja hänen kuviaan 20- ja 30-luvulta on säästynyt jokunen määrä. Hauskoja nekin ovat, mutta ei hänestä varsinaisesti ollut kuvaamaan ulkona.

Isäni oli ilmeisesti saanut erittäin hyvää opetusta ennen sotia, ehkä NMKY:n toiminnassa. Eräissä kuvausasioissa hänestä tuli joka tapauksessa ammattilainen. Hänhän ei ollut ilmavoimissa ohjaaja eli pilotti. Hän päätyi tähystäjien kurssille Kauhavalle puoliksi sattumalta, aivan samoina päivinä, kun RUK:n talvisodan aikainen kurssi keskeytettiin. Siltä kurssilta kaatui noin puolet. Isäni yritti Kauhavalla myös ohjaajakurssille, mutta vastaus oli, ettei yhdelle miehelle anneta kahta koulutusta. Lisäksi hänen toinen harrastuksensa, kilpasuunnistus, oli auttanut niin paljon, että ennen pitkää hän opetti lentonavigointia Ilmasotakoulussa. Se oli tarkkaa puuhaa, kun radioilla ei ollut tapana toimia.

Ilmavalokuvaus oli hänen leipälajejaan – tykistön tulenjohtolennot oli tapana valmistella käymällä kuvaamassa kohteet etukäteen. Muistelmakirjan (FK-lentue) mukaan eräät valokuvauslennot hitaalla kaksitasolla olivat erittäin hengenvaarallisia, pahimpana Sortavalan kuvaaminen taistelun aikana. Jotta kuvista olisi saatu todellinen apu maataisteluihin, oli ajettava ”jono” eli lennettävä kuin juna kiskoilla ja kuvattava koko ajan, ja sen vihollinen tietenkin yritti kaikin keinoin estää.

Suomen paras ilmakuvaaja muuten oli Lauri Äijö, joka sai Mannerheim-ristin. Hiukan epäilen, että hän saattoi olla joku niistä, jotka lensivät kuvaamassa maanteitä ja Muurmannin rataa Neuvostoliiton ilmatilaa loukaten välirauhan aikana.

Mutta tuo on tausta, jollaista me nykyiset emme osaa helpolla kuvitella. Jokaisen otetun valokuvan on onnistuttava, ja etenkin viistokuvien suuntaaminen oli tarkkaa. Hintana on oma ja kaverin henki.