Koristeltu Kalevala

Huomasin vasta kommenteista, että ainakin joku eilisen jutun lukijoista oli jäänyt osattomaksi yhdestä menneisyyden lukemisen herkusta.

Esimerkiksi Sakari Pälsi ja Martti Haavio, kaksi huippuammattilaista, esiintyvät sota-ajan valokuvissa hipelöimässä jotain Karjalan runomailta löytämäänsä. Arkeologi Pälsi oli reservin sotamies, myöhempi akateemikko Haavio, runoilijana P. Mustapää, oli tiedotuskomppanian päällikkö. Myös heidän vuosien 1941 ja 1942 kirjoituksistaan ja kirjeistään pulppuaa riemu. Nyt oli todella päästy Sinne!

Tehdään asia selväksi: Suur-Suomesta intoilleista osa halusi löytää yhteyden Suomen suureen menneisyyteen ja palauttaa kansamme yhteyteen sen sorrossa harhailleet sirpaleet. Hanke toteutui 8.12.1941 pysäytetyllä hyökkäyksellä. Noita kansansirpaleita olivat etenkin Viena ja Aunus.

Suomella ei ole suurta menneisyyttä. Suursuomalaisten etsimää kohdetta ei ole koskaan ollut olemassa.

Kysymys on siis siitä, välittääkö Kalevala tai välittävätkö Kalevalan takana olevat muinaisrunot jotain historiallisesta todellisuudesta. Jos näin on, miten tuo todellisuus sijoittuu kartalle?

Yli sata vuotta osa tutkijoista on ollut sitä mieltä, että muinaisrunot ja Lönnrotin Kalevala ovat kuvitelmia eli fiktiota ja välittävät käsityksiä menneisyyden mytologiasta, etenkin keskiajan ja siihen siilautuen myös pakanuuden ajan.

Toinen puoli tutkijoita on erilaisista syistä etsinyt muinaisrunojen ”alkukotia” selvittelemällä, mistä nuo tekstit ovat kotoisin. Kaksi mielipidesuuntaan on saanut kannatusta. Toisille lähde on ollut Länsi-Suomessa, kuten Kokemäenjoella ja Pohjanmaalla. Toisille se on ollut Karjalassa, mutta nimenomaan Laatokan karjalassa.

Vain vakavasti otettavat käsityskannat huomioon ottaen siitä on oltu 150 vuotta yksimielisiä, ettei tuo aarre ole peräisin Aunuksesta eikä Vienasta. Vienassa, kuten Uhtualla ja Vuokkiniemessä, runot olivat säilyneet. Lönnrotin aloittaessa toimintansa 1820-luvulla runojen alkuperä oli jo unohtanut. Niitä laulaneiden ihmisten suvut olivat luultavasti Vienaan Oulujoen seuduilta muuttaneita.

Siis Vienan ”Kalevalan laulumailla” oli vielä 1800-luvulla ihmisiä, jotka muistivat kalevalamittaista runoutta. Siinä kaikki.

Akateemikko Matti Kuusi tutki näiden tekstien syntyä ja julkaisi asiasta väitöskirjan. Samalla asialla oli hänen esimiehensä, edellä mainittu Haavio. Tutkimusta piti arvottomana edeltäjä, professori Väinö Kaukonen. Kun Lönnrot oli viitannut Arkangelin seutuun, Haavio selvitti myös Bjarmiaa, joka oli kerran niillä main ja joka tunnetaan kirjallisista lähteistä ja muinaislöydöistä.

Uusin yleisesitys on upea ”Kalevalan kulttuurihistoria”. Sieltä löytyy kaikki, myös muinaisrunojen käyttäminen ”suomalaisuuden” rakentamiseen. Osa tuosta rakentamisesta oli tahallista valehtelemista, osa vouhottamista.

Oma vouhotukseni: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hallinnoima ja julkaisema aineisto on kansainvälisesti ainutlaatuinen ja hyvä syy suureen ylpeyteen. Kalevala on verraton teos. Nykyisen tekijänoikeuslain mukaan tekijä olisi kuitenkin yksin Lönnrot, ei ”kansa”. Näin on siitä huolimatta, että Lönnrot suoranaisesti keksi teoksen säkeistä vain 3 prosenttia. Taide on tuollaista. Se luodaan olemassa olevasta aineistosta.

Tutkijat löysivät vanhan rajan takaa arvokasta, hienoa ja kunnioitettavaa kulttuuria, vanhaa ja katoavaa – ja nyt lopullisesti kadonnutta. Vapautustaan voihkivia veljiä he eivät juurikaan löytäneet. Aatteellisessa ja kulttuurisessa mielessä kysymyksessä oli hukkareissu. Mitä se poliittisesti ja sotilaallisesti oli, siitä kullakin lienee mielipide.

Olen samaa mieltä kuin Kuusi. Todella silmät vesittäviä ovat lukuisat muinaisrunot. Perinteessä riitti luojia ja muokkaajia ehkä tuhat vuotta. Kuusen hahmottelemat ”Turun modernisti” (Jos mun tuttuni tulisi), lintuelegikko ja muut ehkä oikein löydetyt yksilölliset äänet merkitsevät minullekin enemmän kuin Homeros, samaa kuin Catullus tai Villon, huippuun kehittyneitä kielen kuvia ihmisen perinteisistä onnettomuuksista.

Peruslähde: Suomen kirjallisuus I (1963), Matti Kuusi, Kirjoittamaton kirjallisuus. – Laajaa tekstiä pidetään suomalaisen esseen huippuna. Luultavasti Kuusi osasi ulkoa 82 000 muinaisrunoa (ja Krogeruksen mukaan ”Suomen runottaren”), mutta se ei häiritse.

Kuvassa (ottanut K. Kemppinen 1942 Nurmoilassa) kaksi heimoveljeä. Saappaat näyttävät olevan vaarilla ja pojanpojalla samaa numeroa.