Kirjeet

Suur-suomalaisessa kuvassa (K.K., 1942) on Syväri, lähellä kohtaa, jossa se virtaa viimein Laatokkaan.

Toivoakseni olen jo unohtanut, mihin kansioon panin kirjeet. Olin kirjoittanut niitä yksityisistä asioista 1964 ja 1965, ja ne oli pantu talteen. Outoa mennä Pariisiin kirjoittamaan kirjeitä Suomeen. Tuiki merkillistä.

Vanhempieni kirjeenvaihto on minulla. Vuoden alusta 1940 joulun alle 1944 noin 1000 kirjettä, vaikka kirjoittajat olivat asuneet yhdessä lokakuusta heinäkuun alkuun. Kaikille perkeleille sitä kyniä myydäänkin. Enemmän kuin yksi kirje päivässä! Ja siinä jossain välissä oli pelastettava isänmaakin. Tai, pelastuihan se.

Tulvan tammesi minun syntymäni ja sitä muutamilla päivillä edeltänyt Lapin sodasta kotiuttaminen. Myöhempi viestintä onkin sitten sävyltään selvää asiaa. Äiti on kirjoittanut isälle:” Tarvitsisin rahaa mutta en kehtaa pyytää.”

En aio lukea noita kirjeitä, en skannata enkä luovuttaa pois. Se on pelkkä arvaus, mutta kysymyksessä lienee kahden nuoren ihmisen suhde, ja luulen, että se on ihmisestä toiseen, hiukan ilmaisutaidosta riippuen, aika samanlainen. Edelleen arvaan, että nykymittojen mukaan sävy on sangen aatteellinen ja siveellinen.

Tuo on järkevä selitys. Tosi se ei ole. Pelkään lukea niitä ja siksi en aio häiritä itseäni.

Hyvin usein, viimeksi teoksessa ”Isän huone”, jossa professorien tyttäret kertovat isistään ja siinä sivussa aika paljon äideistään ja tietysti myös sisaruksista ja itsestään, toistuu tämä sama asia. Vanhempien kuoltua kirjoittaja on saanut haltuunsa vanhempien vanhat kirjeet ja löytänyt niistä kaksi itselleen täysin tuntematonta ihmistä.

Johtuneeko professoriudesta vai aikakaudesta, mutta isät vaikuttavat olleen erittäin ahkeria sysäämään syrjään lapsena, ja vaimonsa tietysti. Mikä tahansa tunteiden ilmaiseminen, raivosta karjumista lukuun ottamatta, on ollut sellaista hempeilyä, joka ei kerta kaikkiaan tullut kysymykseen. Suosittu tapa oli jäätävä polte. Reaktiot ilmaistiin jättämällä reagoimatta. Kannatan itse samaa aatetta. Muutaman viikon tai kahdenkymmenen vuoden mykkäkoulu tekee terää.

Jäin minä hiukan miettimään. Kalle Päätalolla on termikin, aito murresana – ”läyryäminen”. Tosi miehen kunnia ei kestä sellaista, että sanoisi sävyisästi jotain oman perheensä jäsenille, tai muillekaan. Jos asiasta eli kulloisestakin tilanteesta on poikettava, se on sitten perkelettä tai Jumalan sanaa. Ei koskaan, vahingossakaan, ilmaistuja läheisyyden tuntoja.

Sota-ajan kirjeistä on julkaistu kirjoja vaikka mitkä määrät. Muodissa ovat myös nuorten naisten tuosta aihepiiristä kirjoittamat romaanit. Useimmissa on sama vika. Niissä selvitellään tunteita. Se on epäaitoa. Sen ajan ihmiset – kuulun kai niihin itsekin – eivät tunnustaneet mitään tunteita.

Metsätyömiehellä ja menneessä maailmassa maan valioina pidetyillä oppineilla herroilla ei tunnu olevan tässä suhteessa eroa. On aiheellista epäillä, että erot ovat muissakin suhteissa pienempiä kuin luullaan.

Kun seurasin korkeita tuomareita ja yritin järjestelmällisesti rakentaa itselleni kuvan ”tuomarimentaliteetista” eli mielenlaadusta, tämä tuli usein esiin. ”Esittelijä N. on kuollut tänään aamulla oman käden kautta.” – ”Täytyy kirjoittaa uusi esittelylista.” Ajattelin sanoa, että te tapoitte hänet. En sanonut. He olisivat jättäneet lausuman varteen ottamatta.

Tässä kohdassa olen siis jo vaihtanut puheenaihetta; en puhu vanhemmistani; isäni tapasi sanoa kauniisti. Kerran hän kirjoitti sanat ja hänen kaverinsa Kullervo Linna sävelsi sanoista tangon Lailalle. Hän lauloi sen itse levylle. Tuossa vaiheessa he olivat olleet ainakin 40 vuotta naimisissa.

Hypoteesi tuleville tutkijapolville. Valioperheiden koostuneisuuden todelliset tekijät ovat tyttäret. Isät ja äidit kuluttavat voimansa älylliseen ja sosiaaliseen poseeraamiseen eli esiintymään päätoimisesti viisaina ja kauniina. Pojat väistävät. Tyttärille ei tule tällaiseen tarvetta.

Muistin runon (e.e. cummings) ja sain syyn mukailla:

Yliopiston naisilla suunnitellun sielun sielun päällä

on epäkauniit kasvot, pehmustettu mieli,

vaikka keskellä taivaan pyöristetyn kotelon

kuu rapisee kuin kiukkuinen karamelli.