Äärisuomalaiset

”Luvattu maa” (Näre – Kirves, Johnny Kniga, 2014) näyttää sisältävän tutkimusta itärajan taakse suuntautuneista haaveista, jotka elivät 1918 – 1944. ”Tutkimuksella” tarkoitan perusteltua ja lähteiltään tarkistettavissa olevaa tietoa, jota suurimmaksi osaksi vaikka ei aina tuottavat yliopistolla tai sen lähellä olevat ihmiset. Usein mutta ei aina kirjoittajan akateeminen tutkinto on vahva viite.

Tämän kirjan yksi keskeinen kohde on väärä tutkimustieto. ”Idänkysymyksestä” julkaistaan vieläkin tietoa, jota on kaunisteltu tai karsittu. Sodan aikana ja ennen sotia se oli oikeastaan sääntö. Osa ”Luvattuun maahan” tutustuvista pahoittaa mielensä. Niin on hyvä.

Puoliväliin olen lukenut Tellervo Krogeruksen liian laajan elämäkertateoksen ”Sanottu, tehty. Matti Kuusen elämä 1914 – 1998 (Siltala, 2014). Matti Kuusi oli sotien jälkeen Akateemisen Karjala-Seuran ja heimoaatteen muutoksen henkilöitymä. Koulupoikana ja opiskelijana 1930-luvulla hän oli ollut tuon aatesuunnan ”hovirunoilija” ja yksi johtavista ylioppilaspoliitikoista. Jatkosodan aikana hän oli johtava rykmentin valistusupseeri. Rykmentti oli JR 7 (Kemppi, sitten Ehrnrooth).

Aika usein joudun miettimään tämän blogin kommenttien johdosta, miten suuren numeron teen itsestäni. Selitystäni ei selvästi uskota. En ole niin mielenkiintoinen henkilö, että kokemukseni ja ajatukseni olisivat julkaisemisen arvoisia. Omistani päädyn puhumaan tavallisesti siksi että kirjoittamalla toisten asioista ajautuisin vaikeuksiin. Minulle vastattaisiin, että ei se noin ollut. Joskus vastattaisiin, että on sopimatonta, epähienoa tai rikollista esitellä julkisuudessa niitä tai näitä asioita. Myös maalaan itse itseni nurkkaan silloin tällöin.

Viime päivinä olen yrittänyt ymmärtää Lappia ja Lapin kirjallisuutta tutkiessani, mitä perua on vaikutelmani, että Walleniuksen Lappi oli kovakouraisen äärioikeistolaisuuden maa ja Kullervo Kemppisen Lappi jollain omituisella tavalla yli sadan vuoden takaisen karelianismin uusi kohde. Siten jokin osa reppuretkeilijöistä olisi ollut myöhäisiä heimoretkeilijöitä, yhtenä niistä minä.

Olen nuori Suur-Suomen hengessä kasvaneeksi. Kun synnyin, tuo mieletön ajatus oli lopullisesti kuollut. Alan kirjallisuus oli kotona hyllyssämme ja luin sen. Matti Kuusen runokokoelman ”Runon ja raudan kirjan” opin kokonaisuudessaan ulkoa ja sen toisen ”Routa liikkuu” enimmäkseen. Jälkimmäisen sanoma jäi hiukan hämäräksi – epäonnistumisen, luopumisen kuvat. ”Tiesimme muka, / leikistä kuka / selvisi ehjin nahoin. / Petyimme pahoin. // Ei entisellään / lie keho kellään. / Sielukin sikin sokin, / rempalla jokin…//

Isälläni oli kaksinkertainen syy heimohenkeen. Hänen äitinsä oli Kivennavalta ja isä Inkerinmaalta. Inkeriläisten karkotukset ja murhat alkoivat, kun hän oli 10-vuotias, ja siellä meni setiä, tätejä, mummo ja serkkuja. Tietoja tihkui. Aivan varmasti tiedän, että muuan Kaisu selvisi Rajajoen yli Suomeen karattuaan Siperiasta asti.

Matti Kuusen ”kuolleet veljeni Inkerin soista, elävät veljeni vankiloista” oli kirjaimellisesti totta. Miten tämä liittyi laajemmin heimoaatteisiin, sitä en ymmärrä. Isänisä oli kolunnut kaikki heimoretket Aunuksessa, Vienassa ja Virossakin, joten tietoa todellisuudesta meillä oli.  Isäni kävi Helsingin Normaalilyseota 1933 - 1937 ja sitten rahat loppuivat. Lukion kurssi jäi maalla (Kauhavalla) vuonna 1944 tentittäväksi. Normaalilyseon ykköshahmo oli Matti Kuusi, jonka lähin ystävä, umpipohjalainen Aulis Ojajärvi muuten oli saman koulun rehtori 60-luvulla.

Suomen mielipidejohto sijaitsi Yliopiston päärakennuksen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran akselilla. Suomen kielen professorit (E.N. Setälä), kansatieteilijät (Kustaa Vilkuna) ja kansanrunouden tutkijat (Martti Haavio, Matti Kuusi) toimivat hyvin merkittävissä verkostoissa hyvin varakkaiden säätiöiden turvin. Tämän verkoston takuutuote oli esimerkiksi Kekkonen.

Isien sukupolven Suur-Suomi oli järkyttävän mieletön – mielipuolinen – ajatus. Itsenäistynyt, puoliksi tyhjä, sisäisesti repeytynyt Suomi aloitti haastamalla riitaa itään ja lähteen. Viena oli vapautettava ja lisäksi Länsi-Pohja ja Ruija ja suurten naapurien kielet alistettava samalla. Millä voimalla ohjelma toteutettaisiin, siitä ei puhuttu koskaan. Valloitushaave syntyi niin varhain, että Saksasta ei ollut missään tapauksessa apua eikä kansallissosialismia ollut vielä keksitty. Aunuksessa, Vienassa, Länsi-Pohjassa ja Ruijassa ei yleensä muistettu kertoa, että teidät vapautetaan. Ne jotka kuitenkin kuulivat, ihmettelivät.

Neuvostoliitto tavoitteli tosissaan maailmanvallankumousta, ja myös siinä oli mielettömyyttä kerraksi. Mutta Stalin ymmärsi selvästi, että tuo tavoite toteutuisi vain sotilaallisella väkivallalla, ja voimaa oli. Mutta suomalainen aate syntyi viimeistään 1920, jolloin Neuvostoliitossa oli sisällissota. Seuraavat 20 vuotta jotkut uskoivat Suomen suureen menneisyyteen. Se ei haitannut, ettei sellaisesta menneisyydestä ollut löydettävissä mitään merkkejä tai todisteita. Sellaisiksi tarjottiin suomen kieltä ja muinaisrunoja – siitä alan professoreiden suuri määrä. Ja tosiasioita tarjoavaa tutkimusta tulee nyt. Tähän asti tieto on pysynyt ammattipiirien kirjoituksissa. Olisiko nyt kuitenkin viimein tullut aika esitellä tosiasiota, jotka eivät ole tosia eivätkä asioita?